— Oiva olet, hevonen!
Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin todellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista. Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä hyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"
Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen kaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä huulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.
Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi sallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon kotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa määrin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä luonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä vallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.
Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä. Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja jonkun aikaa myöskin kotka.
Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut, Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin alituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää koiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää, ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi pihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt kenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja piti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat työstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi se tulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista ystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei sen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä vuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä vankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin minä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen koira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen selkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi juossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se paiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina koipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla hiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi tohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki jonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aio vastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin heittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan sanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan, vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä. Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien muiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso koira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten liikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset osoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat uteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin liikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylky vielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen, jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa. Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten jälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi, ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa, tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin huvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää nimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan leipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin sitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta, että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen. Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se voinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se vinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran kuoliaaksi vallilla.
Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut sokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen elättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan suojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi suuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja leikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa. Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen sijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen ja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen ylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka ilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina kasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi se oitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen ja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin paljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi valmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki Neustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi siihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli sen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta. Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta seuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei löytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin se oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti Neustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin, jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle kengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka parka!
Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin tänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä. Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat jostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri koira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton palvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille kolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen hirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato viskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä perukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää. Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä sillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja uskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi siten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he lopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.
Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden omistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä vangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne lisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat, rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu alkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet huutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten oikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin järjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn kestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian kuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään. Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä. "Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat; "olettepahan saaneet ne oppimaan!" — "Tuossa on teille hanhia varten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin ystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku paasto oli loppunut.
Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei olisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä, mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen, valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja ilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että tallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan aluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja leikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja pöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun sillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä iltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa. He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa — siten leikkivät vangit usein pukin kanssa — kun Wasjka hypähti äkkiä ylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän niin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain ja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta pitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille yleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset puoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaan pukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä syötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea, pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein pystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme työpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki tunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen rannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä sekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille kiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä. Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja nämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen meni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään sen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään. Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen parhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista? Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että "kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on muutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi Wasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se kerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut vastaan ajavan majuurin silmiin. — "Seis!" huusi tämä; "kenen on pukki?" Hänelle selitettiin asia. — "Kuinka! Vankilassa on pukki ja minun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis annettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja myytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin käytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien kesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella. Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja maksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin kalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille paistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.