Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa rotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena. Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea siipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka se tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen käyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun vangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen, poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään vankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen nurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat vangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik ryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin lähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivat he; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni ohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen. Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja katseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas. Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin nähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti siitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen päivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä ihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa. Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja kulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi sitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan jalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin paikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis tappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä: se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani lihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla silmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta kehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka jälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin kuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä kohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: — "Antaa sen kuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.
— Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen täällä asumaan, lisäsi toinen.
— Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.
— Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.
— Kotka on metsän kuningas … alkoi Skuratow, mutta häntä tällä kertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu käski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin vallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne kotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he itse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.
— Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan, puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.
— Laske hänet irti, Mikitka!
— Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!
Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä päivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa, kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin heilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin päästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää vilkahteli ruohostossa.
— Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.