— Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. — Ei kertaakaan ole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!
— Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.
— Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.
— Vapauteenpa niinkin.
— Eikä näykään enää…
— Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät taas äänettöminä liikkeelle.
XVII.
Vaatimus.
Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisija velvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:
Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisesta isänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä, miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista. Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan että hänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivat niin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämä ihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksen tekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannut isänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaiset kertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien" julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin "muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa, että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon ihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaan huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiin myöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksen mahdollisuutta."