Muistelmia kuolleesta talosta - Fyodor Dostoyevsky

Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja, joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hän viattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänen viattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijät oli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästi epäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija ei voi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä…

Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhua tapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisin murretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä, tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteen kuvaukseen "kuolleesta talosta."

Nyt varsinaiseen kertomukseen!

* * * * *

Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin. Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti. Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämäni vaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan. Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästä vuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineet tottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni: "Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Ja nämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut että kaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa, eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät ja ikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivan mahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana, mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveiden kummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotka perusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne usein syntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miesten aivoissa — kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, ja minä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Jo ensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilan ulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinut olla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitä syystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä ja sairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita, vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muille toiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitä mahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivat niiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; mutta luopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivät niitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä ja sisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan… Ehkäpä tämä alituinen, salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmisten keskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Ja jos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksen tai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan, olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; ja minusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joilla itsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, että lapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin. Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksia hyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia ja yksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muut hyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin. Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistä sattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkin levottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseen ryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseet kellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän; he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaen niihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassa oli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainen ukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissa tapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäen kauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa: rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattua lukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivi kourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin, s.o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; mutta kun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleen vapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoitti hyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaan saadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan silloin tapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksi ei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminen surusta muuttuu joskus kummitukseksi… Tarkoitusperänä kaikilla vangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.

Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; mutta onkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljous erilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaan määritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia, vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinen elämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaan sisällinen, itsenäinen elämä.

Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteni ensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpä syystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti. Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minä kadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensa parissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainen pakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niin että jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin, että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinen syynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, että aatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuin alhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; sillä minä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustus onkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä. Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätetty huomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voi muuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden, että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin. Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella. Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä. Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmisten valistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitä suurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidin jotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Ja äkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinä näkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksen selvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä, jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin: sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta ja siivottomuutta, että oikein iletti.

Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa, elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila on tukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnyt nälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdo siitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselle ihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihin epämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikään vähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnalla kaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaan siivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hieno herrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessä työtä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaa hänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipi vielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisesti sanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.

Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullut parin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtä oikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin. Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkien tuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laita säätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä ja ymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa ja halveksimista; häntä ei ymmärretä ja — mikä on pahinta — häneen ei luoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessa pääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaan voi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi, muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilman mitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras, siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavien ihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään Taganrogista Petropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan, seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttua saattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laita aatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa ja tämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä, ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa ja muuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänne yhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa joka päivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muuten ystävänä, hyväntekijänä — niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitä perin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta. Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minä liioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni on todenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojen enkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksi aikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea…

Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttä vaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelin minä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olin semmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeista niitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi, rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakin tovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettua sydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansa valaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaana arkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaan lepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilan pihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihen aikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin etten juuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin oli vangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpä heidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäen heidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissä oli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työn raskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudesta sekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikki tämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynä tähän puuskaukseen oli — ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangit valitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkin kyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhden heistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin. Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.