— Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.
— Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.
Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillä tosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkin yleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaan riitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytään vastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinen erimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa. Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia. Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa, riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiin esille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissa asioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissa tapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaa väkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa, joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkialla samanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeä ja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipi saavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan, onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liian kiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkin semmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaa voittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, joka meillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun, vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioita ja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähden joutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkin joukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa ja oikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopulta liittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensa menestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimatta siitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa, lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässä ja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuin härät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitä käytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin, likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavat tarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvat välttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissä katkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvin yksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidän voimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevät tarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heille tuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidän mahtinsa… Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitä vaatimukset oikeastaan olivat?…
Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista. Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminen entinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, mutta muuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä on mainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen, hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava. Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrow muun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat, puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmista ensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.
Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli heti säikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntä ilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaan muutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskin invaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonka aliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaan hämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä. Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voi siitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivät vankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikki olisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niin silloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapaus korkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hän majuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi, etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.
Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perille pääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivat tarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia, jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän ja kiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivat huolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin, että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sitten kasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisin ottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleeni ja katsoivat minuun kysyvän näköisinä.
— Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti ja röyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaasti teititellyt minua.
Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, että jotain tavatonta oli tekeillä.
— Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuori vanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. — Ei tämä asia koske sinuun.
— Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; — luulin että on tarkastus.