— Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.
— Rautanokka, virkkoi toinen.
— Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusi pilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.
— Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.
— Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövät kalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tänne tuppailet?
— Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaasti luokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.
Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuuli oli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minä katselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o. silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samalla puuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisi mestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikki sinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistä kohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta, vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.
— Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, ja niinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekin siksi aikaa… Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.
Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; mutta paitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämilläni menin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täällä samaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.
— Ei kelvannut! … tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen…