En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloin ja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökin eteisessä kohtasin minä T—wskyn, aatelismiehen, joka oli lujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkin vangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänen ominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.
— Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; — tulkaa tänne!
— Mitäs heillä siellä on tekeillä?
— He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se ei heille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaan hakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidän niskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne. Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuuri vihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.
— Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M—tsky, kun olimme tulleet kyökkiin.
— Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T—wsky.
Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noin kaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen, osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhan hyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasi kaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämän säännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisesti odotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, että järjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällä myöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteli uteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällä myöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneet aatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisia venäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eivät he tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi. Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotka omapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidän yritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinut olla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminen tuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkin ajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin, katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivat ikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskin Jelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaan väärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansion kaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokit olivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että he kuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitä vastaan.
— Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M:n puoleen, — ovat kaikki muut menneet ulos.
— Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.
— Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin. Ei se meille sovi. Je hais les brigands. [Minä vihaan rosvoja. Suom. muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se on aivan turha juttu.