— Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?
— No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.
— Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuin kokien päästä tarkoitukseni perille; — tehän syötte omaanne.
— Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövät omaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkin pitänyt tehdä samoin … toveruuden vuoksi.
— Niin … mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hän kummastellen.
Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaan ymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaa täydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä, selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaan koettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voi pitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseen vankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäi pysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidän toverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta, yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissa ollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollut heidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemme omaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.
Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangit rupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toista vertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emme kuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin. Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotka eivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään, jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaan maininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.
XVIII.
Toverit.
Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin puoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä aatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A—w ja se, jota pidettiin isänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin kanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan silloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita olisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan asukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen, että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien vankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia, joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä tietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli poikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin olisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään, alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan lujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen tuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän koskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut kohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän muuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka auttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä, etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan mieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni; sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran, kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme johdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai kertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen tarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen ristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa, kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän peräti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara pisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi saaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan" ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman juhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsä hiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi… Ensi vuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim Akimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin kohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla. Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin tapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä täydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki riidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.