— Olen kyllä.
— Mokomakin.
— Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.
— Koiran kaluama luu olet sinä.
— Se olet sinä itse.
— No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaralta riitelijöille…
Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takana Petrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässä pari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaan rinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavani Petrowilta muutamia selityksiä.
— Sanokaapas, Petrow, kysyin minä — eikö teikäläiset ole meille vihaisia?
— Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.
— Vangit meille … aatelisille.