— Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. — Katsoppas vaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään…! Kyllä minä teidät kaikki selvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!
— Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnan vangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitä odottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitä pikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.
— Kas niin, nyt ovat kaikki tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. — Kyllähän minä sen huomasin … tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidän joukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowin puoleen; — asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennä työhön. Lyö rumpua!
Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten ja surullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästä majuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalle ja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaan varsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kuten sittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi, ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan. Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikka sitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaan majuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntui arveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneet tyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi. "Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruoka parempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassa useammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näytti huolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunut hämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaa rauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; he näyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toiset murisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moni ivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.
— Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.
— Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.
— Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomautti kolmas.
— Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.
Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.
— Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän! huomautti joku vihaisesti.
— Olet sinäkin opettavinasi!