"Ei, se ei ole totta, ettekö te häpeä puhua sillä tavoin maanmiehistänne", sanoi kenraali ankarasti ja kiihkeästi.
"Suokaa anteeksi", vastasin minä, "ei ole vielä ollenkaan ratkaistu asia, kumpi on typerämpää: venäläistenkö kevytmielisyys vai kunnioitettavien naapuriemme kitsasteleminen ja tavaran haaliminen."
"Mikä muodoton ajatus", huudahti kenraali.
"Oikein venäläinen ajatus", ranskalainen huomautti.
Minä nauroin ja halusin kovasti ärsyttää heitä.
"Itse puolestani", jatkoin, "tahtoisin mieluummin ikäni kaiken viettää kirgiisiteltassa kuin alentuisin palvelemaan rahan kokoamisen ihannetta, joka kuolettaa yksilöllisyyden ja tekee ihmisestä jonkinlaisen kukkaron liitteen."
Edelleen selitin käsitystäni asiassa kokolailla voimakkain ja rohkein sanoin ja sain kuin sainkin vihdoin kenraalin raivostumaan.
"Minä en tiedä oletteko oikeassa vai ette", huudahti hän kiukussaan, "mutta sen minä tiedän, että te olette sietämätön tyhmine lörpötyksinenne, kun vaan teidän sallitaan unohtaa, että…"
Näin hänen aikovan vielä jotain sanoa, mutta tapansa mukaan vaikeni hän kesken puhettaan.
Ranskalainen oli ylenkatseellisen näköisenä kuunnellut selityksiäni ehkä aivan ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Polina katseli ympärilleen ylpeän välinpitämättömänä ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, mistä puhe oli. Hänellä näytti olevan omat vakavat mietittävänsä. Olimme tuskin nousseet pöydästä, kun hän käskevällä äänellä kutsui minut kanssaan kävelemään. Otimme lapset mukaamme ja menimme puistoon, suihkulähteelle.