"Te olette sanonut tämän orjuuden olevan sulaa nautintoa, niin luulin itsekin."
"Niinkö te luulitte! Oh, kuinka teidän lapsellinen herttaisuutenne on kaunista! Nautintoahan minulle onkin teidän orjananne oleminen. Onhan siinä nautintoa — kurjin ja halvin tehtävä", huudahdin minä. "Piru ties, eikö solmupiiskakin tuota nautintoa, kun solmu repii selästä lihanpalasia… Mutta ehkä minä haluan toisenlaisiakin nautintoja. Kenraali on juuri äsken pöydässä, teidän läsnäollessanne pitänyt mulle nuhdesaarnan niistä 700 ruplasta vuodessa, joita kenties en häneltä tule koskaan saamaankaan. Minuun tuijottaa, kuin tyhjään ilmaan, markiisi Degrier kulmakarvat kohollaan. Mutta minä puolestani kenties haluaisinkin tarttua hänen niskaansa teidän nähtenne."
"Te lavertelette kuin poikanulikka, missä asemassa tahansa voi ihminen saavuttaa kunnioitusta. Ja jos on vastuksia voitettavana, sitä kiitettävämpää on pyrkimys."
"Niinhän te puhutte kuin kirjasta lukien. Te siis arvelette, etten ymmärrä hankkia ihmisten kunnioitusta. Miten lienen rikkonut, jotta olen sen kadottanut. En tiedä — mutta kumminkin täytyy minun se nyt saavuttaa, sehän on teidän mielipiteenne. Aine olisi hyvää, mutta muoto puuttuu. Niin, sellaisia me venäläiset olemme, ja tiedättekös, miksi? Siksi, että me olemme liian runsaslahjaisia, liian monipuolisia voidaksemme sopiviin muotoihin kaavailla luonnolliset taipumuksemme. Ulkonainen muoto on teille kaikki kaikessa, ja sentähden tekevät teihin niin mahtavan vaikutuksen nämät herrat ranskalaiset, joilla on synnynnäinen taipumus tällaiseen. Mutta huolimatta kaikesta ryhdistään ja arvokkaisuudestaan, voivat he kuitenkin olla suuria lurjuksia. Ulkonaiset eduthan ne niin hurmaavat meikäläiset naiset ja siksipä heistä nämät gallialaiset salonkileijonat ovat niin ihastuttavia. Mutta enhän minä sitä ymmärrä, koska minä en ole nainen. Miksi te ette kiellä minua lörpöttelemästä, miksi ette tuki suutani? Te annatte minun puhua, minkä kielelle kerkiää, ja sitten te ihmettelette, etten osaa käyttäytyä. Hyvä, minä myönnän sen! Sitä kykyä minulla ei ole, eikä minulla ole muitakaan hyviä ominaisuuksia. Kaikki olen unohtanut, jos olisi ollutkin joskus. Selitän teille, miksi. Itsekin sen tiedätte. Minulla on päässäni vaan yksi ainoa ajatus, jonka tähden unohdan kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, Venäjällä ja koko maailmassa. Minä matkustin Dresdenin kautta enkä muista, minkälainen on Dresden. Te tunnette tämän ainoan ajatuksen, ja minä voin puhua teille siitä, sillä minähän olen mitätön mies, nolla teidän silmissänne. Te olette tämä ajatus, te aina ja joka paikassa väikytte mielessäni, ja teidän tähtenne on kaikki muu minulle arvotonta. Minä en tiedä, miksi oikeastaan rakastan teitä, kenties ette ole kauniskaan. Ajatelkaas: minä en edes tiedä, oletteko kaunis vai ette. Teillä voi olla ilkeä sydän, ehkei älynnekään ole niin kehuttava…"
"Senkötähden te siis toivotte saavanne ostaa minut rahalla", keskeytti
Polina liikutettuna.
"Koska minä olen toivonut saavani ostaa teidät rahalla", huudahdin minä.
"Älkäähän kiivastuko, joudutte pois oikealta tolaltanne. Jos ette ole tahtonut ostaa minua, olette kumminkin tahtonut ostaa minun kunnioitukseni."
"Ei ole sekään totta. Minun on vaikeata tehdä teille tiliä ajatuksistani ja tunteistani. Teidän läheisyydessänne valtaa minut sellainen ahdistus, että tulen ihan mielettömäksi. Kas niin, älkäähän nyt suuttuko, tai suuttukaa vain, kuinka haluatte, se on minulle saman tekevä. Kun iltasin istun ylhäällä huoneessani ja luulen kuulevani teidän vaatteittenne kahinan, olen tulla hulluksi. Niin, minä tahdon olla teidän orjanne, käskekää tätä orjan käsivartta … tämä käsivarsi ehkä vielä kerran tappaa teidät ei vihasta eikä mustasukkaisuudesta, ei, vaan ainoastaan tappaakseen. Sitten söisin teidät suuhuni, kuten ihmissyöjä, sulasta rakkaudesta… Nauratteko te?"
"Minä en ollenkaan naura", vastasi hän suuttuneena, "minä kiellän teitä jatkamasta. Sellaista roskaa!"
"Kutsukaa vaan sitä roskaksi", jatkoin yhä, "se on minulle yhdentekevä. Tiedättekös, jos tappaisin teidät, tappaisin tietysti itsenikin, mutta en heti, vasta vähän myöhemmin, tai niin myöhään kuin suinkin. Sillä epäilemättä rakastaisin teitä vielä enemmän kun teitä ei enään olisi ja kärsisin helvetillisiä tuskia ilman teitä. Minä rakastan teitä päivä päivältä yhä enemmän, vaikka se onkin mahdotonta. Kutsukaa minua mielipuoleksi tai fatalistiksi, kuinka tahdotte. Muistatteko: lupasin Schlangenbergillä syöksyä rotkoon teidän viittauksestanne. Ettekö te vieläkään uskoisi minun syöksyvän sinne?"