"Mitä tyhmyyksiä", huudahti hän. "Mitä hyötyä tai huvia minulla siitä olisi?"
"Huvia", nauroin minä, "ja hyötyä! Niitäkö te kysytte! Eikös teille olisi mieluista tietää saaneenne jonkun rajattomasti valtaanne? Ihminen on luonnostaan hirmuvaltias ja huvitteleikse toisten kiduttamisella. Te rakastatte julmuuksia."
Minä muistan hänen luoneen minuun omituisen, läpitunkevan katseen. Varmasti minun mielettömät ajatukseni ja tunteeni kuvastuivat kasvoillani: huuleni olivat vaahdossa ja silmäni veristivät. Olisipa hän nyt vaikka leikilläänkin vaatinut minua syöksymään rotkoon Schlangenbergiltä, niin minä olisin sen empimättä tehnyt.
"Epäilemättä te puhutte totta", sanoi hän viimein pilkallisella, ylpeällä äänellä, joka aina kiihdytti minut äärimmilleen. Hetken kuluttua hän lisäsi:
"Jos vaadin teitä tappamaan ihmisen — tekisittekö te sen?"
"Kenen? Ranskalaisenko?"
"Älkää kyselkö! Vastatkaa! Kenen käsken. Tahdon tietää, puhuitteko te äsken totta."
Hän näytti niin synkältä ja maltittomalta, että minusta alkoi tuntua oikein kummalliselta.
"Minä vannon tappavani kenen tahansa teidän käskystänne. Mutta onko mahdollista, että minulta sellaista aijotte vaatia?"
"Luuletteko minun teitä säälivän? Minä käsken, te tapatte. Otatte kaiken syyn päällenne, minä en sekaannu sitten enään juttuun. Ei, ei siitä sentään tule mitään. Te kyllä tappaisitte sen toisen, mutta sitten te tulisitte ja leikkaisitte kurkun poikki minultakin, siksi, että uskalsin teidät lähettää sellaiseen työhön."