Minua kauhistutti hänen sanansa. Huomasin, ettei hän laskenut leikkiä, että hänellä todellakin oli jotain mielessä, ja että se vaikutus, joka hänellä oli minuun, ei ollut hänestä aivan yhdentekevä.
Istuimme penkillä kylpypaviljongin edustalla. Lähellämme leikkivät lapset. Edessämme oli aukea paikka, jonka toisella puolen oli kävelypuisto. Hetkisen tuijotti Polina sinnepäin. Äkkiä purskahti hän nauruun.
"Näettekö tuon lihavan naisen tuolla", alkoi hän. "Se on paroonitar Wurmerhelm, joka tuli tänne noin kolme päivää sitten. Tuo pitkä, laiha herra, keppi kädessä, on hänen miehensä. Näettekö te heidät?"
"Kyllä. Mitä sitten?"
"Te lupasitte syöksyä Schlangenbergiltä tai tappaa ihmisen, jos pyytäisin. Minä en pyydä kumpaakaan. Muistatteko, kuinka tuo parooni meitä toissa päivänä katseli? Menkää nyt paroonittaren luo, nostakaa hattuanne ja sanokaa jotain ranskaksi."
"Mitä varten?"
"Minä tahdon vaan vähän nauraa ja nähdä, kuinka parooni pehmittää kepillään teidän selkänne."
"Onpas se päähänpisto! Ilman vähintäkään syytä loukata naista. Kyllä minä teen mitä käskette, mutta mitähän siitä sanonee kenraali?"
"Ei, nyt näen, että te olette tyhjänpäiväinen lörpöttelijä", virkkoi hän ylenkatseellisesti. "Teidän silmänne äsken niin veristivät, olette saaneet lasin liikaa päivällispöydässä. Ettekös te luule minun älyävän, että tämä olisi tyhmää ja että kenraali suuttuisi? Mutta minä tahdon kerran kunnollisesti nauraa, sillä hyvä. Miksikä loukata naista? Sitä ennen ehditte jo saada selkäänne."
Minä nousin penkiltä ja poistuin äänettömänä täyttämään hänen käskyään. Tiesin menetteleväni sangen tyhmästi, mutta en keksinyt keinoa, millä olisin sopivasti tästä pulasta pelastunut. Ohjasin askeleeni paroonitarta kohti ja tunsin sisässäni vähitellen syttyvän poikamaisen halun ryhtyä tuohon typerään kepposeen. Olin kovasti liikutettu, melkein kuin juovuksissa lähestyessäni kävelevää paria.