Kaksi päivää on kulunut siitä, kun tein tuon tyhmän kujeen. Kuinka paljon kirkunaa, melua ja hälinää siitä sitten tulikaan! Kuinka typerä, mauton ja sopimaton onkaan tämä juttu ja minä olen kaikkeen tähän syyllinen! Toisinaan tuntuu koko asia minusta naurettavalta, enkä ymmärrä, kuinka minun laitani oikeastaan on, olenko järjiltäni vai olenko saanut takaisin kouluaikojeni kujeiluhalun.
Tämä on Polinan syy, aina vaan Polinan! Tämäkin tyhmyys olisi ilman häntä jäänyt tekemättä. Kuka tiesi, teinkin sen vaan epätoivosta. Kuinka vastenmielistä onkaan ajatella tätä kaikkea. Mitäs hänessä nyt sitten on niin hurmaavaa? Onkos hän kaunis. Taitaapa olla, koska muutkin ovat hänen tähtensä mielensä menettäneet. Hän on pitkä, solakka ja niin notkea, että voisi hänet vaikka solmuun vetää. Hänen jalkojensa pitkiä, kapeita jälkiä en voi nähdä tuskaa tuntematta. Hiuksensa vivahtavat punaseen. Hänellä on oikeat kissansilmät, ja kuinka ylpeästi ja röyhkeästi hän niillä katselee! Neljä kuukautta sitten, kun juuri olin tullut heille, näin hänet kerran keskustelevan kauvan ja kiihkeästi Degrierin kanssa. Ja kuinka hän tätä katseli! Minusta tuntui aivan kuin olisi hän juuri antanut markiisille korvapuustin ja nyt seisoo hänen edessään ja vaan katselee… Siitä illasta asti olen rakastanut häntä.
Mutta asiaan.
Olin pysähtynyt keskelle käytävää. Odotin hengitystäni pidättäen paroonitarta ja hänen miestänsä. Kun he olivat tulleet noin viiden askeleen päähän, nostin hattuani ja kumarsin heille. Muistelen paroonittarella olleen harmaan silkkipuvun, tavattoman väljän ja runsaasti koristellun, krinoliinilla ja laahustimella varustetun. Hän oli lyhytkasvuinen, paksu, erittäin pisti silmään hänen lihava leukansa, sellaista leukaa en ole ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät pienet, ilkeät ja röyhkeät. Käveli kuin tekisi sillä suuren kunnian toisille. Parooni oli pitkä, laiha, noin 45-vuotias. Kasvonsa olivat kummallisella tavalla vääristyneet ja tuhansien ryppyjen peittämät. Hänellä oli lasisilmät. Jalkansa näyttivät alkavan heti rinnan alta, rodun merkki. Ylpeän näköinen kuin riikinkukko. Kasvojensa ilme muistutti lammasta.
Näiden havaintojen tekemiseen en tarvinnut kolmea sekuntiakaan.
Minun kumarrukseni ja hatun nostoni ei paljon herättänyt heidän huomiotaan. Parooni vaan vähän rypisti silmäkulmiaan. Paroonitar tuli ihan suoraan minua päin ikäänkuin ei olisi nähnytkään minua.
"Madame la baronne", alotin minä kovalla äänellä ja pannen painon joka sanalle, "_j'ai l'honneur d'être votre esclave." [Rouva paroonitar, minulla on kunnia olla teidän nöyrin palvelijanne.]
Kumarsin, panin hatun päähäni, menin paroonin ohi kääntyen kohteliaasti häneen päin ja hymyilin.
Hän oli käskenyt minua vaan nostamaan hattua ja sanomaan jonkun ranskalaisen kohteliaisuuden; kaiken muun: kumarruksen, hymyilyn j.n.e. lisäsin omasta halustani. Piru ties, mikä minut siihen yllytti. Minusta tuntui kuin kiitäisin alas vuoren huipulta.
"Mitä", huudahti tai paremmin kähisi parooni vihasena ja kummastuneena.