"Ja wohl" [No niin], sanoin minä katsoen häntä suoraan silmiin.
"Sind sie rasend!" [Oletteko te hullu], kirkui parooni heiluttaen keppiään ja samassa näyttäen vähän hätääntyvän. Minun pukuni ehkä saattoi hänet hämilleen. Olin näet hyvin siististi jopa hienostikin puettu.
"Ja wo-o-ohl", kirkasin äkkiä täyttä kurkkua venyttäen o-kirjainta niin kauvan kuin mahdollista.
Parooni ja paroonitar kääntyivät äkkiä ja melkein juoksun jalkaa lähtivät pakoon. Kävelijät töllistelivät minua ihmeissään ja alkoivat keskustella minusta. Käännyin takaisin aivan levollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja ohjasin kulkuni Polina Aleksandrovnan luo. Tuskin olin tullut sata askelta, kun hän äkkiä nousi ja lasten kanssa lähti kiireesti hotelliin päin. Riensin perässä ja saavutin hänet rapuilla.
"Nyt sen tyhmyyden tein", sanoin astuessani hänen luokseen.
"Entä sitten! Pelastakaa nahkanne", vastasi hän välinpitämättömästi ja katsomattakaan minuun ja kiirehti eteiseen.
Koko illan vietin sitten puistossa. Ja tulin kotiin vasta klo 11:n aikaan.
Olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun kenraali kutsutti minut alas. Meikäläisten hallussa oli neljä huonetta hotellin kolmannessa kerroksessa. Näistä käytettiin yhtä vierashuoneena, yhtä kenraalin työhuoneena, johon minut nyt käskettiin mennä. Kenraali seisoi siellä keskellä lattiaa majesteetillisen ryhdikkäänä. Degrier istui rentona nojaten sohvassa.
"Herraseni, mitä te olette pannut toimeen, sallikaa kysyäkseni", alkoi kenraali ankarana kääntyen minuun.
"Minä pyydän, kenraali, käykää suoraan asiaan", vastasin minä. "Arvattavasti on kysymys siitä kohtauksesta, joka minulla oli tänään erään saksalaisen kanssa?"