"Te erehdytte, kenraali, luullessanne asian olevan sillä ratkaistun. Jos parooni on tuottanut teille ikävyyksiä, on se teidän oma syynne. Minkätähden te menitte edesvastuuseen minun puolestani? Mitä merkitsee se, että minä kuulun teidän perheeseenne? Minä olen lastenne opettaja, siinä kaikki, ja muuten aivan itsenäinen mies. Minä olen 25-vuotias, kandidaatti, aatelismies ja täydellisesti teistä riippumaton. Ainoastaan kunnioitus teidän arvoanne kohtaan pidättää minua tällä hetkellä vaatimasta teiltä selitystä siitä, miksi olette sekaantunut minun asioihini."
Kenraali oli hämmästynyt minun sanoistani.
"Kuuletteko, hän aikoo haastaa minut kaksintaisteluun", sanoi hän ranskalaiselle. He rupesivat yhdessä nauramaan. Minä raivostuin.
"Paroonia en kumminkaan päästä niin helpolla", jatkoin kylmäverisesti, hilliten itseni. "Kun te, kenraali, olette, rupeamalla puhumaan minun puolestani, tehnyt itsenne rikostoverikseni, on minulla kunnia ilmoittaa teille, että varhain huomenaamulla aijon vaatia paroonilta selitystä, miksi hän, ollen ainoastaan minun kanssani tekemisissä, on kuitenkin kääntynyt toisen henkilön puoleen, aivankuin minä en kykenisi asioistani vastaamaan."
Kävi niinkuin olin arvannutkin: kenraali kalpeni kauhusta kuullessaan minun tyhmän uhkaukseni.
"Kuinka, aijotteko te yhä pitkittää tätä kirottua juttua", huudahti hän. "Ettekö te ajattele, minkälaiseen asemaan minut saatatte? Älkää naurako, hyvä herra, pyydän teitä… Onhan täällä toki esivalta, ja minä … minä … sanalla sanoen minun arvoni … ja paroonin myöskin … täytyykö minun kutsua poliisi avukseni ja panettaa teidät kiinni täältä räyhäämästä? Ymmärrättekö te?"
Hän oli suunniltaan kiukusta, mutta pelkäsi kumminkin kauheasti.
"Minä en ole räyhännyt", vastasin rauhallisesti, "ja sitä ennen minua tuskin voitanee vangita. Älkää suotta hätäilkö, toivon voivani ratkaista paroonin kanssa tämän asian aivan rauhallisesti."
"Herran tähden, Aleksei Ivanovitsh, älkää nyt siitä välittäkö", huudahti kenraali alkaen turvata rukouksiin ja tarttui minun käteeni. "Ajatelkaahan vaan, mitä ikävyyksiä tästä voisi minulle koitua. Minun täytyy täällä olla arka arvostani, erittäinkin nyt… Oi, te ette tiedä… Te ette tunne olosuhteita. Minä otan teidät takaisin, kunhan vaan olemme täältä lähteneet, mutta nyt täytyy minun pitää huolta … niin, sanalla sanoen, säästäkää minua, Aleksei Ivanovitsh", lopetti hän epätoivoissaan.
Ymmärsin kenraalin puhuessa arvostaan, ettei nyt ollut kysymyksessä se tavallinen "arvo", jonka venäläiset niin kernaasti ulkomailla ollessaan omaksuvat. He noudattavat orjallisesti eräänlaista ylhäistä käytöstapaa kaikkialla, hotelleissa, kävelypaikoissa, rautatievaunuissa. Toiset, tärkeämmät asiat näkyivät olevan kysymyksessä, koska hän alentui minua rukoilemaankin. Taivuin hänen pyyntöönsä ja vielä kerran ovella vakuutin, että hänen ei tarvitsisi mitään pelätä. Kaikki kävisi säädyllisesti ja rauhallisesti. Sitä paitsi minä en oikeastaan tarkoittanutkaan loukata kenraalia. Polinaa minä tarkoitin. Häntä, joka oli kohdellut minua niin julmasti ja houkutellut minut tälle tyhmyyksien tielle, jota aijoin mennä niin pitkälle, että hän vielä itse rukoilisi minua palaamaan. Minun kepposeni ehkä tuottaisi hänellekin häpeää. Tahdoin näyttää hänelle, etten ollutkaan niin saamaton kuin hän ehkä luuli. Enkä missään tapauksessa aikonut antaa kaikenlaisien paroonien "kurittaa itseäni kepillään". Tahdoin kerran nauraa heille kaikille ja esiintyä itse "aika poikana". Saadaanpas nähdä. Ehkä hänkin pelkää ikävyyksiä ja rupeaa minua rukoilemaan. Ja jos hän ei sitä tee, saa hän kuitenkin nähdä etten minä olekaan mikään kastunut kana.