"Mitäs te täällä teette", kysyi hän ankarasti. "En suinkaan minä voi joka kerta ottaa teitä mukaani. Menkää kotiin! Kylliksi, kun sinä olet mukana", sanoi hän minulle.
Potapytsh ja Marfa pelästyivät kovin emäntänsä ankarista sanoista. He kumarsivat venäläisen talonpojan tapaan ja kääntyivät hitaasti kotiin päin.
Pelisaliin oli jo isoäitiä odotettu. Hän sai heti aamullisen mukavan paikkansa. Sisääntulossamme syntyi liikettä pelinhoitajain keskuudessa; heidän muuten niin viralliset kasvonsa elävystyivät. Minä puolestani luulen, että pankin voitto tai tappio ei ole heille ensinkään niin yhdentekevää kuin mielellään tahtovat uskotella ja että pankin hallitus ainakin erittäin suotuisissa tapauksissa antaa heille osan saaliista. Isoäidin saapuminen näytti herättävän heissä lupaavia toiveita.
Isoäiti alotti heti zerolla ja minä sain panna peliin 12 fredrichsd'oria kerrallaan. Yritimme kaksi kertaa, kolme kertaa — zero ei sattunut.
"Aseta panos, aseta", hoputti isoäiti kärsimättömänä tuuppien minua kyynäspäällään. Minä tottelin.
"Monesko panos tämä jo oli", kysyi hän vihdoin; minä huomasin kasvojensa värähtävän.
"Kahdestoista; isoäiti", vastasin minä; 144 fredrichsd'oria olemme jo menettäneet. Jos tätä jatkuu iltaan asti…"
"Vaiti", keskeytti hän kiivaasti. "Aseta vielä kerran 12 fredrichsd'oria zerolle ja 1,000 guldenia punaselle! Tässä on seteli."
Punanen voitti, mutta zero hävisi nytkin. Meille maksettiin 1,000 guldenia.
"Näetkös, näetkös", kuiskasi isoäiti tyytyväisenä. "Saimme jo takaisin melkein yhtä paljon kuin olemme menettäneetkin. Aseta taas zerolle. Yritämme vielä edes kymmenen kertaa ja sitten jätämme sikseen."