"Mitä? Sinä itse siis vaadit minua hylkäämään sinut ja menemään tuon englantilaisen luo", sanoi hän katsellen minua läpitunkevasti ja hymyillen katkerasti. — Ensi kerran eläissään sinutteli hän minua.
Yhtäkkiä näytti häntä pyörryttävän ja hän vaipui voimattomana sohvalle. Kuin salama olisi iskenyt minuun! Seisoin jähmettyneenä hänen edessään, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiäni. Mitä, onko totta, hän rakastaa minua! Hän on tullut minun luokseni eikä mr. Astleyn! Ihan yksinään, omalla vastuullaan on tämä nuori nainen tullut minun asuntooni hotellissa välittämättä siitä, että hän täten häpäisee itsensä koko maailman silmissä, — ja minä, minä seison hänen edessään enkä vieläkään ymmärrä!
Hurja ajatus iski mieleeni.
"Polina! Anna minulle tunti aikaa! Odota täällä yksi ainoa tunti, minä … minä tulen pian takaisin. Se on välttämätöntä! Saat nähdä! Pysy täällä, pysy täällä!"
Syöksyin huoneesta välittämättä hänen kummastelevista, kysyvistä katseistaan. Hän huusi jotain minun jälkeeni, mutta minä en pysähtynyt kuuntelemaan.
Tapahtuu todellakin toisinaan, että jokin kummallinen, aivan mahdoton ajatus iskee niin lujasti mieleen, että se lopulta alkaa tuntua aivan yksinkertaiselta, helpolta toteuttaa. Ja vielä: tähän ajatukseen tarvitsee vaan liittyä väkevä, intohimoinen toivomus, niin kohta tuntuu se aivan salliman suomalta, välttämättömältä, edeltäpäin määrätyltä.
Ehkä tässä pohjalla piilee jokin erityinen sieluntila, yhdistetty aavistuksista, tahdonponnistuksista ja äkkiä kiihtyneestä mielikuvituksesta tai jotain sentapaista, jota ei voi niin tarkkaan määritellä. Olipa miten tahansa, tänä iltana tapahtui jotain, jota en ikinä unohda, jotain tavatonta, joka ehkä voitaisiin selittää aritmetiikan lakien avulla, mutta joka siitä huolimatta tuntuu minusta vielä tänäkin hetkenä ihmeeltä.
Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun tulin pelisaliin. Tein sen lujasti luottaen onneeni ja niin liikutetussa mielentilassa, etten ole koskaan sellaisessa ollut.
Pelisalit olivat vielä täynnä väkeä, vaikka nyt oli tuskin puoleksikaan niin paljon kuin aamulla.
Yli klo 11 viipyvät pelipöydän ääressä ainoastaan todellisesti hurjat pelaajat, jotka eivät välitä muusta kuin ruletista, jotka koko kylpykautena eivät kiinnitä mihinkään muuhun huomiotaan eivätkä mitään muuta harrasta. He pelaavat aikaisesta aamusta myöhään iltaan, pelaisivatpa koko yönkin, jos se vaan kävisi päinsä, ja aina vastenmielisesti lähtevät pelisalista, kun se klo 12:lta suljetaan. Kun vanhin pelinhoitaja juuri vähän ennen sulkemista julistaa: "Les trois derniers coups, messieurs" [kolme viimeistä panosta, hyvät herrat], ovat he valmiit uskaltamaan tällöin kaikki, mitä taskussaan on, ja menettävät tavallisesti silloin. Menin samaan pöytään, jossa isoäiti oli istunut. Siinä oli tilaa, joten helposti voin saada paikan itselleni. Suoraan edessäni vihreällä veralla oli piirrettynä sana "Passe".