Mitä minä sanon Pariisista? Kaikki oli ehkä hourailua ja hulluutta. Kolme viikkoa siellä vaan vietinkin ja tällä ajalla minun satatuhatta frankiani haipuivat kuin tuhka tuuleen. Puhun vaan sadastatuhannesta, sillä toisen satatuhatta annoin neiti Blanchelle, — viisikymmentä tuhatta puhtaassa rahassa Frankfurtissa ja toisen mokoman vekseleissä kolme päivää myöhemmin Pariisissa. Viikkoa myöhemmin hän jo alkoi taas ottaa rahoja, "ja jälelläolevat satatuhatta tuhlaat minun kanssani Pariisissa, rakas utchitel". Hän antoi minulle tämän nimen, joka näytti häntä erityisesti huvittavan. On vaikeata kuvitella kavalampaa, voitonhimoisempaa ja ahneempaa olentoa kuin tämä neiti Blanche. Hän oli tietysti itara vaan omain rahainsa suhteen, mun rahani kylvi hän täysin kourin kadulle. Hän tunnustikin minulle myöhemmin avomielisesti aikoneensa käyttää rahani vakinaisen asunnon hankkimiseen itselleen Pariisissa. Hänen täytyi vihdoinkin tehdä jotain turvatakseen oloansa ja alkaakseen elää säädyllisesti. Näiden kolmen viikon aikana ei mulla koskaan ollut sataa frankia enempää kukkarossani. Muut rahat olivat neiti Blanchen hallussa "varmassa tallessa", kuten hän minua rauhoitteli.
"Mitä sinä rahoilla teet", kysyi hän viattoman näköisenä, enkä pitänyt tarpeellisena ruveta vastarintaan.
Neiti Blanche varusti piankin itselleen uuden, loistavan asunnon. Näytellessään sitä minulle, virkkoi hän lapsellisesti: "Siinä näet, mitä säästäväisyys ja järjestyskyky saavat aikaan kurjimmillakin varoilla." Sitten hankki hän itselleen ajopelit ja kaksi hevosta. Uudessa kodissaan pidimme kahdet tanssijaiset, joissa läsnä olivat myöskin Hortense, Lisette ja Cleopâtre, todellakin hauskoja, huomattavia naisia eikä rumia lähestulkoonkaan. Näissä "tanssijaisissa" oli minulla kunnia näytellä isännän hullunkurista osaa. Minulla oli erityisiä seuravelvollisuuksia, kuten vieraitten vastaanottaminen ja keskustelun ylläpito sivistymättömäin paksumahaisten kauppiasnousukkaitten, tietämättömäin ja julkeitten sotilashenkilöitten, mahdottomat mihinkään muuhun seuraan, ja kurjien kirjailija- ja sanomalehtimiespahaisten kanssa, jotka esiintyivät muodikkaissa hännystakeissa ja keltaisissa hansikkaissa ja voittivat röyhkeydessä ja turhamaisuudessa yksinpä pietarilaiset kirjailijammekin, — ja se tahtoo sanoa jo sangen paljon. He aikoivat ottaa minut ivansa esineeksi, mutta minä tavallisesti pakenin johonkin sivuhuoneeseen sampanjaa juomaan. Kaikki oli minusta inhoittavaa ja vastenmielistä. Sillä välin laski Blanche minusta leikkiä vierailleen.
"Se on eräs utchitel, joka on voittanut kaksisataa tuhatta frankia, mutta ei olisi ilman minun apuani osannut niitä tuhlata. Sitten hän taas rupeaa opettajaksi, — eikö kukaan teistä tietäisi neuvoa paikkaa hänelle. Jotain hänen hyväkseen pitäisi tehdä."
Minä turvauduin jotenkin usein sampanjaan haihduttaakseni alakuloisuuttani ja kuluttaakseni aikaani. Blanchen tunteista itseäni kohtaan voin sanoa, että hän yhdessäolomme ensi päivinä ei paljoakaan minua rakastanut. Hän piti kuitenkin huolta, että pukeuduin uusimman muodin mukaan kuin mikäkin keikari, solmisipa korkeimman omakätisesti kaulaliinanikin. Itse minä näistä asioista sangen vähän välitin. Synkkänä ja lohduttomana menin melkein joka ilta Château des Fleurs'iin, jossa join itseni humalaan ja opettelin tanssimaan cancania, jota siellä, sivumennen sanoen, tanssitaan sangen huonosti.
Blanche oli odottanut minulta aivan toista kuin sittemmin tuli kokemaan. Hän oli luullut minun lyijykynä ja muistikirja kädessä alkavan juosta hänen kintereillään merkitsemässä muistiin kaikki hänen menonsa, kaikki, mitä hän varasti minulta. Hän oli jo edeltäkäsin varma, että jokaisesta tarvittavasta kymmenestä frankista nousisi meteli. Hän oli valmistautunut kaikkien hyökkäysten ja torumisien varalta ja oli kovin hämmästynyt, kun sellaisia ei kuulunutkaan. Aluksi hän ei oikein voinut ymmärtää minun typeryyttäni ja välinpitämättömyyttäni ja rupesi sentähden itse solvaamaan minua. Mutta kun en ollut kuulevinani, istuin vaan mukavalla sohvallani ja tylsästi tuijotin kattoon, rupesi hän luulemaan minua niin yksinkertaiseksi, ettei maksanut vaivaa puhua minulle mitään, koska en kumminkaan mitään ymmärtäisi. Hän meni pois, mutta tuli taas kymmenen minuutin päästä takaisin urkkimaan minun ajatuksiani. Tämä tapahtui hänen nurjimpien tuhlaustensa aikana. Kerran hän esim. oli ostanut parin hevosia ja maksanut niistä kuusitoista tuhatta frankia.
"No, kultaseni, ethän suutu", lähenteli hän minua.
"E-en. Ei kannata", sanoin minä torjuen häntä kädelläni luotani. Mutta tämä oli hänestä niin intresanttia, että hän heti istahti viereeni.
"Näetkös, maksoin niin paljon, kun kerran sopiva tilaisuus tarjoutui saada ne. Me voimme myydä ne kahdellakymmenellä tuhannella."
"Uskon, uskon; hevoset ovat pulskat ja sinulla on nyt komeat ajoneuvot; ne ovat sangen tarpeelliset. Jätä minut nyt rauhaan."