"Sinä et siis ole vihoissasi?"
"Mistä? Teet sangen viisaasti hankkiessasi välttämättömiä kapineita. Tarvitsethan sinä niitä. Tiedän, että sinun täytyy elää reimasti, muutenhan et olisi miljoonanomistaja. Satatuhattammehan on vaan pisara meressä."
Tällaista oli Blanche vähimmin odottanut. Ei mitään toraa eikä huutoa!
Hän oli kuin pilvistä pudonnut.
"Sinähän … sinähän olet mainio! Sinullahan on älyä ja ymmärrystä! Tiedätkös, poikaseni, vaikka olet opettaja, olisi sinun pitänyt syntyä ruhtinaaksi. Etkös sinä ollenkaan sure, vaikka rahat niin pian hupenevat?"
"Mitä niistä! Sitä parempi, kuta pikemmin."
"Mutta … tiedätkös … sanohan toki, oletko sinä rikas? Tiedätkö, minun mielestäni sinä liian paljon halveksit rahaa. Mitä sinä sitten aijot tehdä, kun ne loppuvat?"
"Sitten menen Homburgiin ja voitan taas satatuhatta."
"Niin, niin, sillä tavalla, se on mainiota! Ja minä tiedän sun voittavan ja tuovan rahat tänne. Tiedätkös, sinä vielä jonakuna päivänä saat minut rakastumaan itseesi, kun sinä olet sellainen. Ja minä rakastankin sinua enkä ole ollut kertaakaan uskoton. Tiedätkö, minä en rakastanut sinua kun luulin sinut vaan utchiteliksi. Se on kai jotenkin sama kuin lakeija? Mutta minä olen kuitenkin aina ollut uskollinen, koska minä olen hyvä tyttö."
"Nyt valehtelet! Olenhan minä sinut nähnyt Albertin, tuon tumman upseerin seurassa."
"Niin, niin, mutta sinä olet…"