"Valehtelet, valehtelet, luulet kai minun suuttuvan siitä? Joutavia! Nuorison täytyy hurjastella! Älä sinä häntä hylkää, koska hän on ollut sulla ennen minua, ja sinä rakastat häntä. Kunhan et vaan anna hänelle rahoja, kuuletko?"
"Sinä et siis ole siitä vihoissasi. Mutta sinähän olet oikea filosoofi, tiedätkö? Oikea filosoofi", huudahti hän ihastuneena. "No, hyvä, minä olen rakastava sinua, olen rakastava, — saat nähdä, sinä tulet olemaan tyytyväinen!"
Hän osoitti todellakin siitä hetkestä alkaen olevansa minuun mieltynyt, jonkinlainen ystävyyssuhdekin syntyi välillemme, ja täten kuluivat yhdessäolomme viimeiset päivät jotenkin siedettävästi. Lupaamiaan "tähtiä" ei hän näyttänytkään. Jossain määrin Blanche kuitenkin piti lupauksensa; minä tutustuin tällä aikaa Hortenseen, jota keskuudessamme nimitettiin filosoofi Thérèseksi. Tämä oli todellakin tavattoman lahjakas tyttö.
Mutta miksi kertoa tätä kaikkea? Kuukausi läheni loppuaan ja sadastatuhannesta frankistani oli vaan mitättömät tähteet jälellä. Blanche oli käyttänyt kahdeksankymmentä tuhatta kaikenlaisiin menoihinsa. Ylipäänsä oli hän muuten säädyllinen minua kohtaan, ei ainakaan valehdellut minulle.
"Sinun ei ole tarvinnut lunastaa laskuja eikä vekseleitä", puhui hän minulle, — "siksi että olen säälinyt sinua. Mutta joku toinen olisi voinut tehdä sulle pahat kolttoset ja saattanut sinut pian kiikkiin. Näetkös, kuinka minä sinua rakastin, ja kuinka minä olen hyvä! Yksin nämät kirotut häätkin maksavat minulle mahdottomia!"
Meillä vietettiin todellakin häät, ollessani viimeisiä päiviä Pariisissa, ja nämä nielivät loput sadastatuhannesta frankistani. Siten asia sitten päättyi — meidän kuukautemme nimittäin, ja tämän jälkeen minä sain eroni.
Sattui näet siten, että viikkoa jälkeen Pariisiin tulomme kenraali yhtäkkiä ilmestyi luoksemme. Hän oli matkustanut Blanchen jälestä suoraa päätä ja asettui kursailematta meille asumaan, vaikka olikin vuokrannut itselleen pienen huoneuston muualla kaupungilla. Blanche toivotti iloisesti hänet tervetulleeksi, nauroi ja syleilikin häntä. Sen jälkeen he eivät luopuneet toisistaan ja esiintyivät aina rinnakkain bulevardilla, retkeilyillä, teatterissa ja vierailuilla. Blanche oli heti huomannut tämän venäläisen ylimyksen sopivan oivallisesti koristukseksi hänen seurapiiriinsä. Kenraali teki vieläkin komean vaikutuksen, hänen rinnallaan kyllä kelpasi esiintyä. Hän oli kookas, kasvonsa olivat kauniinpuoleiset, vaikka vähän turvonneet ja partansa muhkea, huolellisesti värjätty — hän oli ennen palvellut kyrassierina. Hän käyttäytyi sitäpaitsi hienosti, kantoi ryhdikkäästi hännystakkinsa. Pariisissa hän alkoi pitää rintatähtiänsäkin. Sellaisen kanssa oli mahdollista esiintyä bulevardilla, vieläpä, jos niin saan sanoa, kunnioitettavaakin.
Yksinkertainen, hyväsydäminen kenraali oli suunnattomasti ihastuksissaan. Tällaista onnea ei hän osannut aavistaakaan Pariisiin lähtiessään. Hän oli päinvastoin pelännyt Blanchen karkaavan hänen kimppuunsa ja ajavan hänet ovesta ulos. Minun heistä erotessani oli hän yhä vieläkin onnensa kukkuloilla. Jälestäpäin sain kuulla, minkälaisessa tilassa hän oli ollut ennen Pariisiin tuloansa. Kun hän sai kuulla Blanchen hänet jättäneen, pyörtyi hän ja makasi sitten kokonaisen viikon ankarassa kuumeessa. Yhtäkkiä hän sitten jättikin sairasvuoteen, ja ennenkuin aavistettiinkaan oli hän lähtenyt neiti Blanchea etsimään. Ja kun tämä otti hänet niin ystävällisesti vastaan virkistyi hän piankin jotenkin entiselleen. Sairautensa oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä häneen, sillä kova pelästys oli tärisyttänyt perinpohjin hänen hermostonsa. Keskustelemaan hän ei juuri enään kyennyt, vaan vastaili ainoastaan päätään nyökäten tai hymähtäen. Usein myöskin huomasin hänen nauravan hermostuneesti. Joskus hän taas istui nurkassa synkkänä kuin yö, otsa rypyssä. Muistinsakin oli huonontunut. Hän oli tavattoman hajamielinen ja puheli itsekseen. Ainoastaan Blanchen läsnäollessa hän elävystyi. Ja kun hän tuolla tavoin murjotti yksinään, oli siihen syynä joko se, että Blanche ei ollut vähiin aikoihin näyttäytynyt hänelle tai ei ollut ottanut häntä mukaansa kävelemään tai sitten oli lähtenyt ajelemaan hyväilemättä häntä. Tällöin ei hän sanallakaan valittanut kellekään huoliansa, luulenpa, ettei hän ollut itsekään selvillä niitten syistä. Kun Blanche joskus viipyi poissa koko päivän, luultavasti huvittelemassa suosikkinsa Albertin kanssa, huomasin kenraalin äkkiä virkoavan unteluudestaan ja huolestuneesti katsahtavan ympärilleen ikäänkuin jotain etsien. Mutta kun hän ei mitään erityistä nähnyt, vaipui hän tuoliinsa ja istui tuijottaen, kunnes Blanche vihdoinkin tuli ja ikäänkuin sähkötti hänet iloisella reippaudellaan ja helisevällä naurullaan. Hän hyöri ukon ympärillä, veti häntä parrasta ja leikki kuin lapsen kanssa, joskus suutelikin häntä — harvoin Blanche muuten häntä hyväili. Kenraali oli äärettömän onnellinen, hän oikein itki ilosta, — suureksi ihmeekseni.
Blanche oli alusta pitäen ruvennut kenraalin suojelijattareksi. Hän puolusti erityisellä innolla holhokkiaan minulta, vaikka en aikonutkaan tätä loukata. Hän oikein innostui ja nuhteli itseään petollisuudesta häntä kohtaan, että oli uhrannut hänet minut tähteni. Olihan hän ollut jo melkein kenraalin kihlattu, tämä oli jo saanut hänen myöntävän vastauksensa ja jättänyt hänen tähtensä perheensäkin pulaan. Sitäpaitsi olin minä ollut kenraalin palveluksessa, enkä saisi unohtaa olevani velvollinen osoittamaan tälle kunnioitusta, että minun pitäisi hävetä j.n.e…. Minä yhä vaikenin ja hän lörpötteli. Vihdoin rupesin nauramaan ja Blanche arveli minun olevan aika tolvanan, mutta lopuksi päätteli minun kuitenkin olevan kunnon miehen. — "Sinä olet järkevä ja hyvä mies, ja … ja … vahinko vaan, että olet niin kokematon!"
"Oikea venäläinen, kalmukki", huudahti hän ja lähetti minut kävelemään kenraalin kanssa aivankuin lakeija lähetetään kävelyttämään vinttikoiraa. Minä vein tämän teatteriin, ravintoloihin ja Bal-Mabilleen. Blanche kustansi kaikki, mitä matkoillamme kulutimme, vaikka kenraalilla itselläänkin oli vähän rahoja, ja hän mielellään veti ne esille herättääkseen toisten kunnioitusta. Eräänä päivänä täytyi minun ruveta ankaraksi, kun hän Palais royalissa tahtoi ostaa Blanchelle 700 frankia maksavan rintaneulan. Mitä tämä olisi välittänyt 700 frankin rintaneulasta! Kenraalilla oli noin 1,000 frankia. Mistä hän oli ne saanut, en tiedä, mutta luulen, että mr. Astley oli ne antanut. Tämä oli maksanut meikäläisten hotellilaskunkin.