Kenraalilla ei koko tänä aikana ollut aavistustakaan omituisesta suhteestani Blancheen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan minun suuresta pelivoitostani, mutta ei voinut kuvitellakaan minulla Blanchen luona voivan olla muuta tointa kuin yksityissihteerin tai ehkä palvelijan. Hän kohteli minua yhtä alentuvasti kuin ennenkin, puhutteli aina isännän tavoin, silloin tällöin toruikin minua. Eräänä päivänä istuessamme aamukahvilla, käyttäytyi hän niin hullunkurisesti, että Blanche ja minä emme voineet pidättää nauruamme. Ukko ei yleensä ollut pikavihainen, mutta tällä kertaa olin mielestään syvästi loukannut häntä. Hän alkoi kauheasti läksyttää minua, nimitti minua tyhmäksi nulikaksi ja uhkasi vielä "opettaa minut", että "vielä näkisin", j.n.e. Blanche yhä vaan nauroi, ja ukko kiivastui lopulta niin, että vaivoin saimme hänet enään rauhoittumaan ja lähtemään kävelylle kanssamme. Sattui sentään usein, että hän käyttäytyi vähän armollisemmin mua kohtaan, alkoi puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaimovainajastaan, tiluksistaan y.m.s. Usein hän tarttui kiini yhteen ainoaan sanaan, joka oli sattunut jäämään hänen mieleensä ja toisti sitten tätä sanaa yhtämittaa sen olematta missään yhteydessä muun keskustelun kanssa. Vastenmielistä oli hänelle kuulla puhuttavan lapsistaan, ja kun minä joskus satuin mainitsemaan niiden nimet, sanoi hän tavallisesti vaan: "Niin, ne lapset, ne lapset", ja koetti johtaa keskustelun muihin asioihin. Kerran ainoastaan hänen sydämensä heltyi lapsiaan ajatellessaan. Olimme näet juuri menossa teatteriin, kun hän itse alkoi puhua heistä ja yhtäkkiä puhkesi valittamaan: "Voi, näitä lapsiraukkoja, lapsiraukkoja!"
Kerran kun satuin puhumaan Polinasta, tuli hän ihan raivoihinsa. "Se inhoittava olento", huudahti hän, "niin ilkeä ja kiittämätön. Hän on häväissyt koko perheemme. Jos laki vaan sallisi, kurittaisin minä häntä, niin, herraseni, sen minä tekisin!" Degrieristä ei hän kärsinyt puhuttavankaan. "Hän syöksi minut perikatoon, hän varasti minut tyhjäksi, hän nylki minut. Kaksi pitkää vuotta on hän painajaisena minua ahdistanut. Unissakin on hän minua vainonnut kuin aave! Tämä, tämä, tämä… Älkää ikinä puhuko hänestä minulle!"
Huomasin, että hänellä oli jotain tekeillä, mutta vaikenin tapani mukaan. Viikkoa ennen eroamme paljasti Blanche mulle tämän salaisuuden. "Hänellä on hyvät toiveet", sanoi hän minulle, "baboulinka on nyt todellakin sairas ja kuolee pian. Mr. Astley lähetti sähkösanoman. Varmaan kenraalikin perii osan hänen omaisuudestaan. Muutenkin on hän minulle hyvin sopiva. Hänellähän on eläkkeensäkin, ja hän on tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan asua luonani jossain komerossa. Minä pääsen 'rouva kenraalittareksi'. Ylemmät seurapiirit ovat minulle avoinna, tulen venäläiseksi tilanomistajattareksi, minulla on linna, mushikoita ja sitten on vielä miljoonani."
"Mutta jos hän tulee mustasukkaiseksi, rupeaa vaatimaan … jumala tiesi mitä, — ymmärrätkö?"
"Oi, ei, ei, ei! Kuinka hän uskaltaisi. Minä olen ryhtynyt varokeinoihin, älä hätäile. Olen pannut hänet väärentämään pari vekseliä Albertin nimellä. Ja nyt, jos, — niin annan hänet oikeuden käsiin; hän ei uskalla!"
"No niin, mene…"
Häät vietettiin hyvin vaatimattomasti ilman juhlallisuuksia. Paitsi minua ja Albertia oli ainoastaan muutamia tuttavia saapuvilla, Hortense, Cleopâtre y.m. olivat tahallaan jätetyt kutsumatta. Uudet velvollisuudet olivat kokonaan anastaneet sulhasen ajatukset, hän oli ylen onnellinen. Blanche oli itse sitonut hänen valkean kaulaliinansa ja voidellut hänen hiuksensa. Hän näytti sangen hienolta hännystakissa ja valkoisissa liiveissä.
"Hän on todellakin comme il faut", sanoi Blanche minulle tullessaan hänen huoneestaan, ikäänkuin nyt vasta olisi sen huomannut.
Päivän eri tapahtumat olen unohtanut. Muistan vaan silloin vasta ensi kerran kuulleeni Blanchen oikean nimen — hänen nimensä oli du Placet eikä de Cominges. Hänen äitinsäkään nimi ei ollut de Cominges. En tiedä tänäkään päivänä, miksi hän oli valinnut sen nimen. Tämä nimenvaihdos ei ollut kenraalista ollenkaan epämieluista, päinvastoin miellytti häntä tämä uusi nimi enemmän kuin vanha. Vähän ennen vihkijäisiin lähtöämme käveli hän juhlapuvussaan edestakaisin salissa kertaillen itsekseen tavattoman totisena sanoja: "Mademoiselle Blanche du Placet! Blanche du Placet, du Placet! Neiti Blanka du Placet", ja jonkinlainen itserakkaus loisti hänen kasvoillaan. Kirkossa, pormestarin luona ja kotona aamiaisella oli hän iloisella ja onnellisella tuulella sekä näytti sangen ylpeältä. Blanchekin käyttäytyi sangen arvokkaasti.. Molemmat olivat sanalla sanoen kuin muuttuneet.
"Minun täytyy nyt tietysti käyttäytyä toisella tavalla kuin ennen", sanoi hän minulle harvinaisen vakavasti. "Mutta voitko uskoa, minä en ole vieläkään oppinut lausumaan uutta nimeäni. Sagorjanski … Sagosianski, rouva kenraalitar Sago … Sago … nuo pirun venäläiset nimet! Siis: rouva kenraalitar ja neljätoista konsonanttia! Se on sangen somaa, eikö totta?"