Vihdoin me erosimme ja Blanche, hyvä, sydämellinen Blanche itkikin hyvästiä heittäissään. "Sinä olet kelpo poika", sanoi hän nyyhkien. "Minä luulin sinua tyhmäksi, ja siltä sinä näytätkin, mutta et sinä ole ollenkaan tyhmä."
Ja puristeltuaan kättäni loppumattomiin, huudahti hän äkkiä: "Odotappas", ja kiiruhti huoneeseensa. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kaksi tuhannen frankin seteliä kädessään. Tätä en olisi ikinä uskonut!
"Näitä voit hyvinkin tarvita. Sinä olet kenties sangen oppinut 'utchitti', mutta sinä olet kauhean kokematon mies. Enempää kahta tuhatta en sulle anna, pian sinä ne kumminkin pelissä menettäisit. No, voi hyvin! Pysykäämme aina hyvinä ystävinä, ja jos taas voitat, tule heti tänne luokseni, ja minä teen sinut onnelliseksi!"
Minulla oli nyt, paitsi näitä kahta tuhannen frankin seteliä, vielä viisi sataa frankia. Sitäpaitsi oli minulla komea kultakello, tuhannen frankin arvoinen, hohtokivillä varustetut kultaset paidannapit y.m., joten vielä jonkun aikaa voin elellä huolettomasti. Pariisista matkustin Homburgiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin eräälle väliasemalle Reinin varrella, koska olin saanut kuulla, että mr. Astley varmasti saapuisi sinne ja viipyisi siellä yhden päivän. Minulla oli niin paljon häneltä kysyttävänä… Sitten menen suoraan Homburgiin. Roulettenburgissa en aijo käydä piakkoin — ehkä vasta ensi vuonna. Sanotaan, ettei ole hyvä koetella onneaan kahta kertaa perätysten samassa pöydässä. Sitäpaitsi oikein todellisesti voi pelatakin vaan Homburgissa.
XV.
Lähes kaksi vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin viimeksi selailin näitä päiväkirjan lehtiä. Kuinka kurjaksi, onnettomaksi minun täytyikään tulla, voidakseni ajatella niitten esilleottamista ja lukemista! Minä lupasin viimeksi silloin matkustaa Homburgiin. Jumala! Millä itseluottamuksella, järkähtämättömillä toiveilla olinkaan kirjoittanut nuot sanat! Enkö sitten vähintäkään epäillyt silloin? Ja nyt on vähän enemmän kuin puolitoista vuotta kulunut siitä, ja minä olen kerjäläistäkin vihelijäisempi. Paljonkin vihelijäisempi, sillä minä olen itse syypää omaan perikatooni.
Mutta mitä hyödyttävät nämät nuhdesaarnat ja itseni parjaaminen? Enkö minä tänä aikana ole kuullut lukemattomia saarnoja, joita siveysapostolit ovat minulle pitäneet? Ja mitä nämät sitten ovat niin mahtipontisesti minulle esittäneet? Kaiken sen olen jo satoja kertoja ennemmin sanonut itselleni ja paljon selvemmin tuntenutkin sielussani. Mitä uutta heillä siis on minulle sanottavana, jota en itse tietäisi? Ja tokkohan tästä onkaan kysymys? Kysymys onkin siitä, että jos huomenna pyörä kääntyisi pari kertaa minun onnekseni, ja minä taas voittaisin satatuhatta, eiköhän silloin nämät saarnaajat itse olisi ensimäisinä ystävällisesti hymyillen onnittelemassa minua? Eivätkö silloin kaikki kääntyisi pois minusta, kuten nyt. Mutta minä syljen heihin kaikkiin! Mitä minä olen nyt? Zero. Ja mitä minä olen huomenna? Huomenna minä voin nousta kuolleista ja alkaa uudestaan elää. Ihminen voi löytää itsensä niinkauvan, kun hän ei vielä ole kadotettu.
Minä olin silloin todellakin matkustanut Homburgiin, mutta … minä matkustin vielä kauvemmaksikin, Roulettenburgiin, Spaahan, jopa Baden-Badeniin asti, jossa minä olin valtioneuvos Hintzen kamaripalvelijana. Niin, olen ollut lakeijanakin näiden viiden kuukauden kuluessa. Tämä tapahtui heti vankeudesta päästyäni. Sinne minut pistettiin Roulettenburgissa eräästä velasta. Joku tuntematon lunasti minut sieltä vapaaksi, — kukahan lie ollut? Mister Astleyko? Vai Polina? En tiedä, mutta velka oli maksettu, 200 taaleria, ja minä pääsin vapauteen. Mihin nyt joutuisin? Sain paikan tämän Hintzen luona. Isäntäni oli nuori, kevytmielinen, elämänhaluinen maailmanmies. Aluksi olin hänellä jonkinlaisena yksityissihteerinä ja sain 30 guldenia kuussa. Mutta tulonsa eivät ajanpitkään sallineetkaan hänen pitää sihteeriä, ja minun asemani huononi. Sain pienemmän palkan ja alennuin vähitellen tavalliseksi palvelijaksi. Eihän minulla ollut muutakaan keinoa. Tästä huolimatta onnistuin viidessä kuukaudessa säästää palkastani 70 guldenia. Kerran illalla Badenissa ilmoitin hänelle eroavani hänen palveluksestaan. Ja samana iltana menin pelisaliin. Oi, kuinka sydämeni sykki tällä hetkellä! Nyt en tahtonut koetella onneani rahojen tähden. Tahdoin vaan, että huomenna kaikki nämät Hintzet, kaikki nämät hovimestarit, kaikki nämät pöyhkeät naiset puhuisivat minusta ja kertoisivat historiaani, kehuisivat minua ja pokkuroisivat minun uutta voittoani. Lapsellisia unelmia ja kuvitteluja nämät kaikki! Mutta sittenkin … kuka tietää? Ehkä vielä kerran tapaan Polinan, kerron hänelle kaikki ja näytän hänelle vielä piteleväni onneni ohjaksista… Oi, rahat eivät ole minulle minkään arvoiset! Olen varma, että heittäisin ne taas jollekulle Blanchelle ja matkustaisin Pariisiin kolmeksi viikoksi uudestaan ja maksaisin hevosparista kuusitoista tuhatta frankia. Tiedänhän minä, etten ole itara. Olin vakuutettu siitä, että näin taaskin kävisi ja kuitenkin kuuntelin minä vapisten, sydän kylmänä pelinhoitajan huutoja: "trente et un, rouge, impair et passe" tai "quatre, noir, pair et manque". Ja millä kiihkolla minä katselinkaan pelipöytää, jolla kierielivät louisd'orit, fredrichsd'orit ja guldenit, kun pelinhoitaja pienellä lapiollaan työntää ne kasoihin, hehkuviin kuin tuli ja kokoaa hopean pitkäksi sillaksi ympäri pyörän! Jo etuhuoneessa kuulin kullan lumoavan kilinän ja värisin kuin vilutautinen.
Oi, tälläkin illalla, jolloin kannoin työläästi ansaitsemani seitsemänkymmentä guldeniani pelipöytään, — tälläkin illalla on suuri merkitys minun elämässäni. Aloin kymmenellä guldenilla ja asetin panoksen sanalle "passe". Olin erityisesti mieltynyt siihen sanaan. Menetin. Vielä oli mulla kuusikymmentä guldenia hopeassa; hetkisen mietin ja päätin sitten asettaa panoksen zerolle. Kolme kertaa yritin, joka kerta panin peliin 5 guldenia — kolmannella kerralla sattui zerolle. Olin haltioissani, kun kassasta maksettiin minulle 175 guldenia. Voittaissani 100,000 guldeniani en ollut niin onnellinen kuin nyt. Heti panin 100 guldenia punaselle ja voitin, taas panin kaikki 200 guldenia punaselle ja voitin. Sitten panin 400 mustalle ja voitin, sitten 800 sanalle "manque" ja — voitin. Minulla oli nyt kaikkiaan 1,700 guldenia, joiden voittamiseen ei ollut kulunut viittäkään minuuttia. Sellaisina hetkinä unohtaa kaiken kurjuuden ja onnettomuuden. Olin uskaltanut kaikki ja olin onnistunut — voin lukea itseni taas ihmisten joukkoon!
Lähdin erääseen hotelliin, otin itselleni huoneen, johon sulkeuduin ja aloin lukea rahojani. Kello 3:een saakka yöllä istuin ja laskin yhä uudestaan näitä 1,700 guldenia. Kun aamulla heräsin, en ollutkaan enään lakeija. Päätin heti lähteä Homburgiin, siellä en ollut näytellyt lakeijaa enkä istunut velkavankeudessa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä kiiruhdin vielä kerran pelisaliin kaikessa kiireessä uskaltaakseni kaksi panosta — ei enempää. Yks' kaks' olin menettänyt 1,500 guldenia. Matkustin sitten kuitenkin Homburgiin ja nyt olen kuukauden ollut täällä…