Ne toiveet, joita minulla oli tänne tullessani, eivät vielä ole toteutuneet. Elän alituisessa levottomuudessa, käyn joka päivä pelisalissa, asetan joka kerta pari pikku panosta ja teen havaintoja pelistä. Päivät päästään seison täten ruletin vieressä ja seuraan pyörän käänteitä; sen ohella odotan yhä jotain — jotain tapausta, joka kääntäisi kohtaloni uusille urille. Peli on vallannut kaikki ajatukseni ja tunteeni, se ei jätä minua rauhaan unessakaan. Mistään muusta koko maailmassa en välitä, olen ikäänkuin vaipunut horrostilaan. Tämän todistaa kohtaukseni mr. Astleyn kanssa. Pariisiin lähtöni jälkeen en ollut häntä tavannut, hän nimittäin ei saapunutkaan silloin tuolle ennen mainitsemalleni asemalle. Tulin juuri pelisalista menetettyäni siellä muutamia guldeneja. Olin laskenut itselläni olevan vielä 50 guldenia, ja hotellilaskuni olin myöskin kolme päivää sitten maksanut. Voin siis vielä kerran mennä pelaamaan ja, jos satun voittamaan, jatkaa yhä eteenkinpäin. Jos menetän ne kaikki, täytyy taas ruvetakseni lakeijaksi, jos en satu tapaamaan venäläistä perhettä, joka tarvitsee kotiopettajaa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena aijoin juuri lähteä tavalliselle kävelylleni puiston läpi läheiseen pyökkimetsään, joka oli naapuriruhtinaskunnan rajan takana. Olin mieltynyt näihin pitkiin, monta tuntia kestäviin kävelymatkoihin, joilta tavallisesti palasin väsyneenä ja nälissäni hotelliini. Olin juuri poikennut eräälle puistokäytävälle, kun äkkäsin mr. Astleyn istuvan siellä etäällä penkillä. Suuresti iloissani tästä odottamattomasta kohtauksesta riensin hänen luokseen ja istahdin hänen viereensä. Iloni laimeni kuitenkin pian, kun huomasin kasvojensa kylmän ja vakavan ilmeen.
"Täällä te siis olette", alkoi hän kohteliaasti, mutta jäykästi. "Ajattelinkin heti tapaavani teidät täällä. Teidän ei tarvitse kertoa mulle mitään, minä tiedän kaikki. Tiedän hyvin, minkälaista elämää olette viettänyt senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme."
"Todellakin, te olette siis vielä huvitettu vanhoista ystävistänne", vastasin minä; "on kunniaksi teille, ettette unohda. Sanokaas mulle, — johtui juuri mieleeni — tekö se olitte, joka vapautitte minut velkavankeudesta Roulettenburgissa? Istuin siellä kahdensadan taalerin tähden. Joku tuntematon vapautti minut."
"En minä ole teitä sieltä vapaaksi lunastanut, mutta tiesin kyllä teidän istuneen velkavankeudessa kahdensadan taalerin tähden."
"Sitten te myöskin tiedätte, kuka on tehnyt tämän hyväntyön minulle?"
"Ei, en voi sanoa tietäväni kuka se on ollut."
"Sepä on kummallista. Kukahan sen on mahtanut tehdä. Joka tapauksessa arvelen sen olleen jonkun omituisen englantilaisen, sillä venäläiset täällä eivät sitä tee. Venäjällä vapauttavat oikeauskoiset oikeauskoisia. Mutta tämä, kuten sanottu, on jonkun englantilaisen päähänpistoja."
Mr. Astley katseli minua vähän hämmästyneenä. Hän oli luullut löytävänsä minut masentuneena ja surullisena.
"Minua suuresti ilahuttaa nähdä teidän säilyttäneen henkisen itsenäisyytenne ja hilpeän mielialanne", huomautti hän vähän ivallisesti.