Opettajamme uskoi vakaasti myös Jumalaan. "En ymmärrä, miksi kaikki täkäläiset tahtovat minussa nähdä välttämättä jumalankieltäjän?" hän puheli joskus. — "Minähän uskon Jumalaan, mais dislinguons, uskon, kuten ainakin Olentoon, joka on Itsensä minulle ilmaissut. Eihän voi vaatia, että minä uskoisin samaten kuin joku Nastasja (palvelustyttö) tai joku herra tilanomistaja, joka uskoo noin vain 'kaiken varalta', — tai siten kuten Šatov. Mutta Šatovistahan ei voi tämän yhteydessä edes puhua, Šatov uskoo väkipakolla, kuten oikea moskovalainen slavofiili ainakin. Mitä taas tulee kristillisyyteen yleensä, niin siitäkin huolimatta, että suhtaudun siihen vilpittömän kunnioittavasti, en kuitenkaan ole kristitty. Olen mieluummin antiikin pakana, kuten suuri Goethe, kuten muinaiset helleenit. Enhän minä voisi olla kristitty senkään vuoksi, että kristinoppi ei ole ymmärtänyt naista, — kuten George Sand eräässä nerokkaassa romaanissaan tämän kysymyksen on niin perinpohjin eritellyt. Mitä taas rituaaleihin ja paastoihin tulee, niin en ymmärrä, mitä se kenellekään kuuluu? Tehkööt ilmiantajat työtänsä niin ahkerasti kuin suinkin ehtivät, mutta jesuiitta en sittenkään tahdo olla. 1847 Belinski kirjoitti ulkomailta Gogoljille tuon kuuluisan kirjeensä ja moitti häntä siitä, että hän, Gogolj, uskoi muka 'johonkin Jumalaan'. Entre nous soit dit [Näin meidän kesken puhuen] ei voi kuvitella koomillisempaa tilannetta kuin sitä, jolloin Gogolj (sellaisena kuin hän oli silloin) luki tämän lauseen ja… koko kirjeen! Mutta jättäkäämme leikki syrjään, ja koska minäkin olen itse asiassa aivan samaa mieltä, sanon vain: Ne vasta olivat miehiä ne! Jos kukaan, niin he osasivat rakastaa kansaansa, osasivat kärsiä sen vuoksi ja kykenivät uhraamaan sille kaikkensa, osasivatpa asettua sitä vastustamaankin, jos niin tarvittiin, mutta antoivat sen taas pitää määrätynlaiset käsityksensä, jos se taas havaittiin välttämättömäksi. Voiko nyt Belinskin kaltainen mies löytää autuutensa paastoöljystä tai retikasta ja hernerokasta?…"
Mutta silloin puuttui puheeseen Šatov.
— Eivät ne teidän miehenne kansaa rakastaneet, eivät ne sen vuoksi kärsineet eivätkä sen hyväksi uhranneet mitään, vaikkakin he niin omaksi huvikseen kuvittelivat! — hän murahti yrmeänä, loi katseensa maahan ja käännähti kärsimättömänä tuolillaan.
— Hekö eivät muka rakastaneet kansaa! — kirkaisi Stepan Trofimovitš. —
Voi, miten he rakastivat Venäjää!
— Eivät Venäjää enemmän kuin sen kansaakaan! — kirkaisi Šatov silmät tulta säkenöiden. — On mahdotonta rakastaa sellaista, mitä ei tunne, ja Venäjän kansasta he eivät tietäneet yhtään mitään! Kaikki he ja te toisten mukana olette tarkastelleet Venäjän kansaa vain sormienne lomitse, ja erikoisesti teki niin Belinski; sehän käy selville jo siitä Gogoljille osoitetusta kirjeestäkin. Belinski oli pilkulleen aivan samanlainen kuin Krylovin Utelias, joka ei huomannut markkinateltassa elefanttia. Samaten Belinskikin kiinnitti huomionsa vain ranskalaisiin yhteiskunnallisiin koppakuoriaisiin ja pysähtyi niihin kokonaan. Hänkin saattoi tehdä sillä tavoin, vaikka olikin ehkä viisaampi kuin kaikki te muut yhteensä! Ei se vielä riitä, että te tarkastelitte pintapuolisesti kansaa,— tehän suorastaan inhositte sitä ja halveksitte jo yksistään siitä syystä, että "kansaa" teidän mielestänne oli vain Ranskan kansa tai oikeastaan vain pariisilaiset, ja sen vuoksi te häpesitte, että Venäjän kansa ei ollut samanlaista. Tämä on koristelematon totuus! Mutta sillä, jolla ei ole omaa kansaa, ei myöskään ole Jumalaa! Tietäkää, että kaikki ne, jotka eivät enää ymmärrä omaa kansaansa ja katkaisevat siihen johtavat verisiteensä, heti samassa suhteessa kadottavat myös isiensä uskon, muuttuvat jumalankieltäjiksi tai välinpitämättömiksi. Tämä on totinen tosi! Tämä on väittämä, joka voidaan todistaa oikeaksi. Kas siitä syystä kaikki te, samoin kuin mekin olemme nykyjään vain iljettäviä ateisteja tai välinpitämätöntä, turmeltunutta ja kelvotonta väkeä, eikä mitään muuta! Samoin tekin, Stepan Trofimovitš, olen ottanut teidätkin lukuun, ja teillehän minä tässä oikeastaan olen koko ajan puhunutkin, tietäkää se!
Tämäntapaisen yksinpuhelun jälkeen Šatov tavallisesti (näin tapahtui muuten sangen usein) sieppasi lippalakkinsa ja syöksyi ovelle täysin varmana siitä, että kaikki oli lopussa ja että hän näin täydellisesti, ja ikuisiksi ajoiksi oli katkaissut ystävyyssuhteensa Stepan Trofimovitšiin. Mutta tämä ehti aina ajoissa pysähdyttää hänet.
— Emmeköhän me, Šatov, tekisi sentään sovintoa noiden niin perin rakastettavien lausahtelujemme lopuksi, — hän puhui ojentaen hyväntahtoisena nojatuolista Šatoville kätensä.
Kömpelö ja kaino Šatov ei sietänyt hempeämielisyyttä. Käytöksestään päättäen hän oli kovin karkeatekoinen, mutta lienee sentään sisimmässään ollut hieno luonne. Kiivastuksissaan hän joskus ylitti soveliaisuuden mitan, mutta itse hän siitä myös ensimmäisenä kärsi. Stepan Trofimovitšin sovintoehdotukseen hän murahti jotakin nenäänsä, pysähtyi, muutteli hetken ruumiinpainoansa jalalta toiselle kuin karhu, mutta sitten aivan äkkiä hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen hymy, hän heitti syrjään lakkinsa ja istahti entiselle paikalleen yhä vielä kuitenkin itsepintaisesti tuijottaen lattiaan. On itsestään selvää, että sen jälkeen tuotiin viiniä, ja Stepan Trofimovitš ehdotti kohotettavaksi jonkin sopivan maljan, esimerkiksi joidenkuiden aikaisempien kuuluisuuksien muistoksi.
TOINEN LUKU.
Prinssi Heikku. Naittopuuhia.