— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden entisten maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet herroille tilanomistajille. —
Ja näin sanoen hän veti etusormellaan poikki kaulansa.
— Cher ami, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti, — uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään meidän tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme me päättöminäkään osaa järjestää asioitamme sen paremmin, siitäkin huolimatta, että ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin pahana haittana kuin juuri meidän päämme.
Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin oli viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä, vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten. Sanalla sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli ohi, kului vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui Stepan Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi purkaa silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa venäläisten luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan luonteesta eritoten:
— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet talonpojistamme liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen huomiota herättävien ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet heistä muotiasian, kokonainen kirjallisuuden haara on vuosikausia talonpoika-ajatustamme kanniskellut aivan kuin jotakin kalleutta, jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä korkeammaksi. Me solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä. Venäläinen maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan meille muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis menemään vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki meidän venäläiset talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista. On jo aika katsella asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän kotoista, moukkamaista saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de l'imperairice'_n tuoksuun.
Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin, että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä Anton Kovaosaista[14] lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin kirjoittaneet maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli tästä lähtien kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!
Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme, vain viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa, että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo, vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen vedoten, jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi, että kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan viipymättä asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki kävi hyvin ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun sanottava, että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin ihmetytti.
Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin muistamme, puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä", Stepan Trofimovitš nauroi ääneensä.
— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos se on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään väittävät, istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin saksalaisessa Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää päähänsä ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen tarpeen vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin kehua, mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan eikä "herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran huomassa. Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin kyllin, pour notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme]. Sitäpaitsi kaikki nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo liian vanhoja asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi. Kansallistunto, jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt meillä muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi, ei koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan Igorin ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain joutilaisuudesta. Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa, sekä hyvä että paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta, sivistyneestä, oikuttelevasta joutilaisuudestamme! Olen kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut sitä. Me emme osaa elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä olivat muka keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen", joka on muka herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan kuin se olisi taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä, että ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin työtä, omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa! Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme. Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta me yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan hedelmiä. En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan loppuun asti, hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta, ennenkuin se alkaa kutsua ystäviäni sielumessuuni!
Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta, hyvä herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa kuulla samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa venäläistä lörpöttelyä?