— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä tahansa… omalla tavallaan.
Liputin loukkaantui.
Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan tuskin vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä olikin muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä enemmän Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta kaupunkiimme poikennut, havaittiin myöhemmin sangen epäilyttäväksi henkilöksi, eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut alikapteeni, niinkuin hän itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan muuta kuin väännellä viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua sopimattominta roskaa, mitä suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies muutti muitta mutkitta aivan röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta leipäpalasta ikihyväksi ihastuen, söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi kohdella ylhäisen halveksuvasta itse talon isäntääkin. Väitettiinpä niinkin, että Virginski oli muka silloin, kun hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänelle mielensä muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni, tähän asti olen vain rakastanut sinua, mutta nyt kunnioitan." Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee lausuttu tuota muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin Virginskin itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen jälkeen, he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle kaupungin ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa. Virginskin mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa tanssiinkin. Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää riitaa sieppasi molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka parhaillaan tanssi cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien laahata häntä perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen säikähti siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä aikana, jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta päästyään irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies, jota on syvästi loukattu.
Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski ei kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä". Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa vasta aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta hänestä puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että "aviomiesparka" haki lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme. Hän ei muutoin koskaan puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran palatessamme yhdessä Stepan Trofimovitšin luota hän kautta rantain alkoi puhella asemastaan, mutta samassa hän jo sieppasi minua hihasta ja huudahti kiihkeästi:
— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei tämä mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!
Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten muudan juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran käväisi meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli pois. Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun puolalaisen papin, Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla parissamme, noin vain periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei edes senkään vuoksi enää otettu vastaan.
IX.
Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli muka kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha. Kävipä tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin huhuiltiin, vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä viattominta ja herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä lörpöttelyä. "Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali, jonka toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia vain Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-älyinen henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita, mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä", Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet. Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten Ranska keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden joukkoon, ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti käydä, vieläpä hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme esitettäväksi tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa yhdistyneessä Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että tämän tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella, teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä mikään. Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan muuten suhtautua asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus puhumaan taiteestakin, puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä sentään liian abstraktisesti. Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä, henkilöitä, joilla oli ollut merkitystä meidän historiassamme, muisteli liikuttunein mielin ja hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin määrin kateellisena. Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui juutalaispaha Ljamšin (vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari pianonsoitossa) pianon ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta, kesken synnytystuskia äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua j.n.e. Vain tämän vuoksi hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas oli maisteltu hieman enemmän kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui joskus, vaikkakaan ei kovin usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi, että meidän oli lopuksi laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi. En vain ole oikein varma siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Helmikuun 19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin vastaan riemastuksella jo kauan ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo etukäteen me tyhjentelimme maljoja sen kunniaksi. Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov eikä Virginskikään ollut vielä liittynyt joukkoomme, silloin, kun Stepan Trofimovitš asui vielä Varvara Petrovnan kanssa saman katon alla. Vähää ennen tuota suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin epähuomiossa alkoi mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan epätodellista runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen tilanomistaja oli sepittänyt:
"Hiipii miehiä kantain kirveitä,
Tapahtuukohan hirveitä?"
Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja, loruja…!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka oli sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille ilkeästi: