— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin istumaan.
— Mitä te hänestä tiedätte? Pian, pian, olkaa hyvä.
— Mitä sitten?… — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin…
— Mitä näkisin? Mutta sanokaahan, Herran nimessä, jotakin!
— Asuu samassa talossa kuin minäkin… veljensä kanssa… joka on muudan upseeri.
— Ja sitten?
Šatov ei taas tietänyt, miten olisi ollut jatkettava.
— Eihän siitä kannata puhua… hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.
— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin, mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen salata häneltä jotakin.
Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen opastamana Marja Timofejevnalle.