— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin lämpiätte.
— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle: merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi taas araksi ja asetti kupin pöydälle.
— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä kevytmielisen ilakoivasti.
— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?
Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.
— M-minä… m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui teitä.
— Mikä Liza?
— Kas tuo neiti, tuolla, — Marja Timofejevna osoitti sormellaan.
— Ja te vain ilman muuta sanotte häntä Lizaksi?
— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, – hän naurahti sitten aivan kuin vahingossa.