Praskovja Ivanovna alkoi huitoa käsillään.
— Arvasinhan minä! Aina te noista kouluajoista silloin, kun rupeatte torumaan, se on niitä teidän syöttejänne. Pelkkää kaunopuheisuutta, ei muuta. En kärsi kuulla noista kouluajoista.
— Sinä taidat olla tänään aivan erikoisen huonotuulinen. Mitenkäs sinun jalkasi? Sinulle tuodaan pian kahviakin, tee hyvin, juo, äläkä suututtele.
— Varvara Petrovna, emokulta, tehän kohtelette minua kuin pikkutyttöä.
En minä halua kahvia. Siinä saitte!
Ja hän teki torjuvan liikkeen kädellään kohti lakeijaa, joka lähestyi häntä tarjoten kahvia. Kahvia juomasta kieltäytyivät muuten toisetkin, paitsi minä ja Mavriki Nikolajevitš. Stepan Trofimovitš oli kyllä ottanut tarjotun kupin vastaan, mutta koskematta siihen hän oli asettanut sen pöydälle. Marja Timofejevnan teki kai mieli toistakin kupillista, ja hän oli; jo tarttumaisillaankin ojennettuun kuppiin, mutta veti samassa kätensä pois, ja oli tämän vuoksi itseensä nähtävästi hyvin tyytyväinen.
Varvara Petrovna hymähti pilkallisesti.
— Tiedätkö mitä, ystäväni Praskovja Ivanovna, varmasti olet taas kuvitellut jotakin erikoista, ja sen vuoksihan sinä kai tulitkin tänne. Kuvittelut ovat olleet sinulle aina puoli elämää. Suutuit, kun puhuin kouluajoistamme, mutta etkö muista, miten kerrankin tulit kouluun ja sait koko luokan uskomaan, että husaari Sählykin oli muka kosinut sinua, mutta mme Lefebure saikin sinut aivan samassa kiinni valheesta. Mutta ethän sinä tietenkään tahtonut valehdella, sinä olit tietysti kaiken vain keksinyt huviksesi. Sano pois, miksi tulit tänne? Mitä kuvitteluja sinulla nyt on, mistä olet nyt tyytymätön?
— Mutta te rakastuitte koulussa pappiin, joka opetti uskontoa, siitäpä saitte tekin, koska vanhoja muistelette! Ha ha ha!
Hän nauroi ilkeästi ja alkoi sitten yskiä.
— Vai niin, et ole sinäkään pappia unohtanut… — Varvara Petrovna heitti häneen murhaavan silmäyksen.