Hänen kasvonsa kävivät vihertäviksi. Praskovja Ivanovna sai yhä enemmän rohkeutta.
— Minua ei, emokulta, naurata vähääkään. Miksi te sotkitte minun tyttäreni koko kaupungin nähden tähän skandaaliin? Kas, sen vuoksi olen tullut tänne.
— Minun skandaaliini! — Varvara Petrovna suoristautui ja kävi uhkaavaksi?
— Äiti, pyytäisin teitä hieman hillitsemään itseänne, — virkahti
Lizaveta Nikolajevna.
— Mitä sinä sanoit? — Äiti oli taas kirkaisemaisillaan, mutta istahti kuitenkin samassa takaisin paikalleen kohdattuaan tyttärensä leimahtavan katseen.
— Kuinka te, maman, voitte puhua skandaalista? — Liza oli suuttunut. — Minä itse tulin tänne Julija Mihailovnan luvalla, sillä tahdoin omin korvin kuulla tämän onnettoman naisen elämästä voidakseni häntä auttaa, jos niin tarvitaan.
— "Tämän naisen elämästä?" — Praskovja Ivanovnan suu vetäytyi ilkeään nauruun. — Sinäkö sotkeutuisit sellaiseen juttuun? Voi, emokulta! Olemme jo saaneet tarpeeksemme tuosta teidän despotismistanne! — Hän kääntyi vihasta aivan mielettömänä Varvara Petrovnan puoleen. — Sanotaan, en tiedä, liekö totta vaiko valhetta, mutta niin väitetään, että te olette muka täällä alistanut koko kaupungin valtanne alle, mutta tulee se kerran vielä teidänkin vuoronne alistua!
Varvara Petrovna istui jännitettynä kuin nuoli, joka on valmiina sinkoamaan jousesta. Kymmenen sekuntia hän katsoi ankarasti Praskovja Ivanovnaan.
— Kiitä Luojaasi, Praskovja, siitä, että läsnä on pelkästään omaa väkeä, — hän sanoi lopulta pahaaennustavan rauhallisesti. — Olet sanonut paljon sellaista, mikä sinun olisi pitänyt jättää sanomatta.
— Mutta minäpä, äitikulta, en pelkääkään yleistä mielipidettä niinkuin eräät muut. Olette olevinanne ylpeä, mutta suurmaailman tuomio saa teidät kuitenkin vapisemaan. Ja jos tätä on kuulemassa vain oma väki, niin sehän taas on teidän onnenne eikä minun. Olisi pahempi, jos vieraat tämän kuulisivat.