— Olet taitanut viime viikon kuluessa viisastua aika lailla.
— En ole viisastunut, mutta totuus on nähtävästi viime viikon aikana päässyt vihdoinkin puhkeamaan esille.
Mikä totuus se olisi, joka niin vain viikossa on ehtinyt esiinpuhjeta? Kuulehan, Praskovja Ivanovna, älä suututa minua, selitä heti paikalla, pyydän kunniani kautta. Mikä on se totuus, joka on esiinpuhjennut, ja mitä sinä sillä tarkoitat?
— Tuossahan tuo totuus istuu oikein omassa persoonassaan! — Praskovja Ivanovna osoitti sormellaan Marja Timofejevnaa sillä äkillisellä päättäväisyydellä, joka ei enää ota huomioon mahdollisia seurauksia ja joka tahtoo vain aikaansaada hetkellisen vaikutuksen. Marja Timofejevna, joka koko ajan oli katsonut häneen iloisen uteliaana, naurahti vihastuneen rouvashenkilön osoittaessa häntä sormellaan ja alkoi keinutella itseään nojatuolissa.
— Varjelkoon Kristus, oletteko järjiltänne, vai mitä? — huudahti
Varvara Petrovna, kalpeni ja horjahti vasten tuolin selkämystää.
Hän oli valahtanut niin kalpeaksi, että se alkoi synnyttää jo yleistä levottomuutta. Stepan Trofimovitš ensimmäisenä kavahti hänen luokseen, samoin minäkin, ja Lizakin hypähti jo seisoalleen, vaikka jäikin vain seisomaan tuolinsa ääreen. Mutta eniten lienee säikähtänyt itse Praskovja Ivanovna. Hän huudahti, yritti kohota jaloilleen, sikäli kuin se hänelle oli mahdollista, ja alkoi puhua itkunsekaisen valittavin äänin.
— Emokulta, Varvara Petrovna, suokaa anteeksi ilkeä typeryyteni! Eikö teistä kukaan tuo edes vettä.
— Suotta vetistelet, Praskovja Ivanovna, lopeta jo, ja te toiset, siirtykääpä kauemmaksi, en tarvitse vettä! — sai Varvara Petrovna tuskin sanotuksi vaalennein huulin, lujasti, vaikkakaan ei enää varsin kovalla äänellä.
— Emokulta! — Praskovja Ivanovna jatkoi jo vähän rauhoittuneena, — ystävä rakas, Varvara Petrovna, vaikka satuin puhumaan varomattomasti, niin koettakaa ymmärtää minua. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin, ja kun vielä alinomaa pommitetaan ihmistä nimettömillä kirjeillä, niin onko ihme, jos… Kirjoittakoot teille, kun ne kerran tarkoittavat teitä… mutta minullahan on tytär!
Varvara Petrovna katseli häntä äänettömänä, silmät selkoisen selällään ja kuunteli hämmästyneenä. Samassa silmänräpäyksessä sivuovi avautui hiljaa, ja Darja Pavlovna ilmestyi huoneeseen. Hän pysähtyi katsahtaen ympärilleen. Hän näet huomasi heti, että jotakin merkillistä oli tekeillä. Varmaankaan hän ei ollut heti huomannut Marja Timofejevnaakaan, koska ei aavistanut hänen olevan täällä. Stepan Trofimovitš huomasi hänet ensimmäisenä, liikahti äkkiä, punastui ja virkkoi jostakin syystä hyvin kuuluvasti: "Darja Pavlovna!" niin että kaikki toisetkin samassa huomasivat tulijan.