Liza astui huoneen läpi aivan vastaiselle puolelle ja pysähtyi Varvara Petrovnan eteen. Tämä suuteli häntä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsahti lämpimästi, teki ristinmerkin ja suuteli uudelleen.
— Hyvästi, Liza (— oli kuin Varvara Petrovnalla äänestä päättäen olisi ollut itku hyvin lähellä –), uskothan, etten lakkaa sinua rakastamasta, olkoon kohtalosi millainen hyvänsä. Jumala olkoon kanssasi, olen aina alistunut hänen pyhään tahtoonsa…
Nähtävästi hän oli aikonut sanoa vielä muutakin, mutta pidättyi ja vaikeni. Liza aikoi ensin mennä takaisin paikalleen, hänkin ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, mutta pysähtyikin äkkiä äitinsä eteen.
— Äiti, minä en lähdekään, vaan jään vielä joksikin aikaa tädin luo, — hän sanoi hiljaa, mutta hiljaisissa sanoissa oli rauhallisen lujaa päättäväisyyttä.
— Hyvä Jumala, mitä tämä on? — parahti Praskovja Ivanovna lyöden voimattomana kätensä yhteen. Mutta Liza ei vastannut, aivan kuin ei olisi kuullutkaan äitinsä sanoja, vaan istuutui nurkkaansa katsellen taas jonnekin ilmaan.
Varvara Petrovnan kasvoille levisi ylpeä ja voitonvarma hohde.
— Mavriki Nikolajevitš, rohkenen pyytää teiltä palvelusta, menkää alas katsomaan tuota miestä, ja jos suinkin on mahdollista hänen antaa tulla tänne, niin tuokaa hänet mukananne.
Mavriki Nikolajevitš kumarsi ja lähti. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan herra Lebjadkin.
IV.
Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä, kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet, verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas. "On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään, mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna, mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo "rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita, Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa) jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.