Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon. Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.
— Olen saapunut tänne, arvoisa rouva, hän törähti kuin torvi.
— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.
Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille, aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua, että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä. Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä armottomasti tarkastellen.
— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti ja täysin rauhallisesti.
— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin tänne, arvoisa rouva… — hän liikahti tuolillaan.
— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?
— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa…
Hän katkaisi lauseensa ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista sisarestaan… siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän olisi siinä tilassa… jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan loukkaavalla tavalla… aivan viime aikoina…