Taas hän keskeytti.
— Arvoisa herra! — Varvara Petrovna kohautti päätään.
— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.
— Onko hän jo sairastanut kauankin? — Varvara Petrovna aloitti taas.
— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan, veljellisesti…
— Veljellisesti?
— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi. Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja… ja… minä tulin tänne vain kiittääkseni teitä… Tuossa on rahat, hyvä rouva!
Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki, sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.
— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta häpesi ja viittasi kädellään.
— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee.
Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!