— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan peitetään! — kapteeni vastasi.
— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä lujasti kuin äsken.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva…
Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään.
Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.
— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen tapaan… purkaa sydämeni?…
— Olkaa hyvä.
— Oletteko te, arvoisa rouva, koskaan elämässänne kärsinyt?
— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi, että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä parhaillaankin.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla tulee julki!
— Hm! Paljon sanottu.