— Arvoisa rouva, puhun ehkä peloittavan kiihoittuneesti…
— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy tarpeelliseksi.
— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: —
Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?
— En tiedä, en ole tullut koskaan sitä ajatelleeksi.
— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:
"Vaikene toivoton sydämein!"
ja hän jysähdytti lujasti nyrkillään rintaansa.
Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia. Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan, vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin, huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä. Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia. Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin rauhalliselta.
— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon välttämättä saada vastauksen..
— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen? — kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne oikeudenmukaista, arvoisa rouva?