— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.
— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.
— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!
— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!
— Mon enfant!
— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän häiritset muita… Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin. Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!
Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.
Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut, mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua. Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa. Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.
— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!
Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi, — minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä, millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä, niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa, niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan, vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen. Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.