Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä. Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä ole tietoinen vähääkään.
Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.
Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa itsestään liikkuva.
Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.
—… Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua…
— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.
— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin, mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.
— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne, — hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut "professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin… Ilmoitinhan niistä tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti…
— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. — Pierre, mon enfant, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.
— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli
Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.