Nikolai Vsevolodovitš hymähti.
— Tervehdä ja kiitä häntä. Kerro myös herrallesi, Agafja, minun sanoneen, että hän on viisain mies koko kaupungissamme.
— Siihen vastaukseksi käskivät he sanoa, — vastasi Agafja vielä rohkeammin,— että he tietävät sen varsin hyvin sanomattakin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivovat myös teille.
— Kas! Mistä hän saattoi edeltäkäsin arvata, mitä sinulle sanoisin?
— Sitäpä en arvaa. Millä konstilla lienevätkään saaneet sen tietää. Mutta sen tiedän vain, että tuskin olin päässyt kadun kulmaan, kun äkkäsin, että Sergei Vasiljevitš juoksi perässäni lakitta päin huutaen: "Sinä", — niin hän sanoi, — "Agafjuškani, jos herra siellä epätoivoissaan virkkaa sinulle: 'Sano herrallesi, että hän on viisain mies koko kaupungissamme', — niin äläpä unohda vastata hänelle siihen: 'Sen me varsin hyvin tiedämme itsekin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivomme teillekin, hyvä herra!'"
III.
Viimein itse kuvernöörin oli puututtava asiaan. Herttainen ja lauhkea Ivan Osipovitšimme oli tullut hieman neuvottomaksi, kun hän kotiin palattuaan oli lukenut klubiherrojen vihaa puhkuvan valituksen. Hänen olisi epäilemättä ollut ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin, mutta vieraanvarainen ukkopahanen näytti hieman pelkäävän nuorta sukulaistaan. Lopulta hän kuitenkin suostui taivuttamaan Nikolai Vsevolodovitšin esittämään anteeksipyyntönsä klubin jäsenille sekä itse loukatulle, mutta vain tyydyttävän alentuvasti, ja jos Nikolai Vsevolodovitš niin suvaitsi, hän sai tehdä sen kirjeellisesti. Hän lupasi myös sen jälkeen suostutella Nikolai Vsevolodovitšia lähtemään matkoille, esimerkiksi opintomatkalle Italiaan tai jonnekin muualle, ylipäänsä ulkomaille. Salissa, jonne hän tuli puhuttelemaan Nikolai Vsevolodovitšia (muina aikoina Nikolai Vsevolodovitš oli liikkunut talossa sukulaisen oikeudella huoneesta huoneeseen itse haeskellen talonväkeä), nurkkapöydän ääressä aukoi jonkinlaisia kääröjä hyvinkasvatettu nuori virkamies Aljoša Teljatnikov, joka oli kuin talon omaa väkeä, ja seuraavaan huoneeseen, salia lähinnä olevan ikkunan ääreen oli asettunut matkoiltaan meille poikennut terve ja lihava eversti, muudan Ivan Osipovitšin hyvä ystävä ja entinen virkatoveri, joka luki Golosia tietenkin vähääkään välittämättä siitä, mitä salissa tapahtui, istuipa vielä selinkin saliin päin. Ivan Osipovitš aloitti keskustelun koskettelematta ensin ollenkaan pääasiaa, puhui melkein kuiskaamalla ja takertui tuon tuostakin epävarmana sanoihinsa. Nicolas oli hyvin epäkohteliaan näköinen, ei ollenkaan kuten talon sukulainen. Hän kuunteli Ivan Osipovitšia kalpeana, silmät maahan luotuina ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin samalla olisi yrittänyt voittaa jotakin ankaraa kipua.
— Teillä on hyvä ja jalo sydän, Nicolas, virkkoi ukko muun muassa, — te olette hyvin sivistynyt, olette liikkunut hienoimmissa piireissä ja olette käyttäytynyt täälläkin tähän saakka aivan mallikelpoisesti, mikä onkin ollut omiaan rauhoittamaan meille kaikille niin kalliin äitikultanne sydäntä… Mutta nyt alkaa kaikki saada mitä salaperäisimmän ja meille kaikki niin peräti vaarallisen värityksen. Puhun teille perheystävänä, kuten kokenut ja läheinen omainen, joka rakastaa teitä vilpittömästi ja jonka puheista ette saa suuttua… Sanokaapa, mikä teidät oikeastaan saa tämmöisiin hurjiin tekoihin, joilla ei enää ole mittaa eikä määrää! Mitä nuo mielijohteet oikeastaan merkitsevät? Tehän liikutte aivan kuin houreissa.
Nicolas kuunteli silminnähtävästi harmistuneena ja kärsimättömänä.
Äkkiä välähti hänen katseessaan jotakin viekasta ja pilkallista.
— Ehkä sanon teille, mikä saa minut sellaiseen, — hän virkahti yrmeänä katsahdettuaan ensin ympärilleen ja kumartui samassa Ivan Osipovitšin korvan juureen. Hyvinkasvatettu Aljoša Teljatnikov siirtyi vieläkin kolme askelta ikkunaan päin, ja eversti yskähti Golosinsa takaa. Ivan Osipovitš kallisti kiireesti ja luottavaisena korvansa Nikolai Vsevolodovitšin puoleen, hän oli näet äärimmäisen utelias. Mutta silloin tapahtui jotakin aivan kerrassaan mahdotonta, vaikka toiselta puolen se, mitä nyt tapahtui, oli eräässä suhteessa myös mitä parhain todistus siitä, miten asia oikeastaan oli. Ukkopaha tunsi äkkiä, miten Nicolas, sen sijaan, että olisi kuiskannut hänen korvaansa jonkin mielenkiintoisen salaisuuden, tarttuikin hampaillaan hänen korvansa yläosaan ja puraisi sitä jokseenkin lujasti. Ivan Osipovitšin henkeä salpasi, ja hän alkoi vapista.