— Nicolas, onko tämä olevinaan leikkiä, ulvahti ukko aivan muuttuneella äänellä.
Aljoša ja eversti eivät ymmärtäneet yhtään, mistä oli kysymys. He eivät paikoiltaan niin tarkkaan voineet nähdäkään, ja heistä näytti todellakin siitä, että Nikolai Vsevolodovitš kuiskaili jotakin Ivan Osipovitšin korvaan. Mutta ukonepätoivoisesti vääristyneet kasvot saivat vihdoin heidän levottomuutensa hereille. He katsahtivat silmät pyöreinä toisiinsa epäröiden, olisiko heidän jo mentävä avuksi, niinkuin sovittu oli, vai olisiko vieläkin odotettava. Nicolas varmaankin huomasi heidän epäröimisensä, sillä hän puristi korvaa hampaissaan kuin uhalla yhä lujemmin.
— Nicolas, Nicolas! — uhri valitti uudelleen. — Leikittelet, mutta riittää jo… rii-ii-ttää…
Vielä silmänräpäys, ja tuo raukka olisi varmasti säikähdyksestä kuollut, mutta julmuri armahti häntä ja päästi korvan irti. Tätä kuoleman tuskaa kesti varmasti kokonaisen minuutin ajan, ja sen jälkeen ukko sai jonkinlaisen kohtauksen. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia tapahtumasta, kun Nicolas vangittiin ja vietiin toistaiseksi päävartioon, jossa hänet teljettiin yksityiseen koppiin, ja ovelle asetettiin erikoinen vartiosotilas. Toimenpide oli tosin ankara, mutta lauhkea päällikkömme oli niin suuttunut, että uskalsi ottaa vastatakseen kaikesta Varvara Petrovnankin uhalla. Mainittu rouva kiiruhti heti hyvin suuttuneena kuvernöörin luo ottamaan asiasta selvää, mutta häntä ei otettu ollenkaan vastaan, mikä kaupungissamme herätti mitä suurinta huomiota. Nousematta edes vaunuista hän sai niine hyvineen kääntyä takaisin eikä tahtonut oikein itsekään uskoa, että hänelle oli voinut näin käydä.
Viimein selvisi kaikki aivan itsestään. Kello kahdelta yöllä oli pidätetty, joka tähän asti oli ollut ihmeellisen rauhallinen, olipa nukahtanutkin, tullut äkkiä levottomaksi ja saanut aivan kuin yliluonnolliset voimat, oli lyönyt nyrkillään oveensa, minkä jaksoi, riuhtaissut irti ovessa olevan näköluukun, raastanut irti rautaristikon Ja särkenyt lasin satuttaen siihen pahoin kätensä, kun päivystäjäupseeri sotilaineen ja avaimineen saapui luo sekä käski avata vankikopin oven päästäkseen käsiksi hurjistuneeseen vankiin ja sitoakseen hänet, huomattiinkin, että tämä oli saanut pahan raivohulluuskohtauksen, ja silloin vanki vietiin kiireesti äitinsä luo. Tämä tapaus selvitti kaiken. Kaikki kolme lääkäriämme olivat sitä mieltä, että potilas oli saattanut hourailla jo kolme päivää sitten, vaikka hän näennäisesti olikin tunnoissaan, osasipa vielä viekastellakin. Täydessä järjessään hän missään tapauksessa ei voinut olla enää pitkiin aikoihin, eikä hän nähtävästi enää itse ohjannut tahtoaan, mikä sittemmin tulikin selvästi todistetuksi. Liputin oli siis ensimmäisenä arvannut asian oikean laidan. Ivan Osipovitš, hieno ja tunteellinen kun oli, nolostui aikalailla. Huvittavinta oli, että hänkin siis oli pitänyt mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš täysijärkisenäkin saattoi tehdä mitä hourupäisimpiä tekoja. Klubissa hävettiin ja ihmeteltiin, miten ei oltu huomattu aikaisemmin "elefanttia" ja miten oli laiminlyöty etsimästä ainoata luonnollista selitystä kaikkiin ihmeisiin. Oli sentään sellaisiakin, jotka suhtautuivat tapahtumaan hieman epäluuloisesti, mutta sellaiset eivät kauan jaksaneet pitää puoliansa.
Nicolas sai olla vuoteen omana runsaasti kahden kuukauden ajan. Lääkärien neuvotteluun tuli muudan kuuluisa lääkäri aina Moskovasta asti. Koko kaupunki teki osanottokäyntejä Varvara Petrovnan luo. Hän suvaitsi suoda anteeksiantonsa. Kun Nicolas kevätpuolella täysin toipui ja suostui vähääkään vastaanpanematta lähtemään Italiaan, hän kävi äitinsä pyynnöstä sanomassa jäähyväiset meille kaikille vuorotellen, Pyytäen samalla anteeksi käytöstään siellä, missä se oli tarpeellista. Klubissa tiedettiin, että hänellä ohi ollut Pjotr Pavlovitš Gaganovinkin kanssa mitä vilpittömin keskustelu tämän kodissa, ja Pjotr Pavlovitš oli ollut varsin tyytyväinen käyntiin. Vieraissa Nicolas oli ollut hyvin totinen, melkeinpä juro. Hän sai kaikkialla mitä sydämellisimmän vastaanoton. Mutta kaikki tunsivat olevansa jostakin syystä aivan kuin häpeissään ja olivat varsin tyytyväisiä, että hän aikoi Italiaan. Ivan Osipovitškin suorastaan itki, mutta ei sentään edes hyvästellessäkään, merkillistä kyllä, suostunut enää syleilemään sukulaistaan. Jotkut meikäläisistä jäivät sittenkin siihen luuloon, että roisto oli pitänyt meitä vain pilkkanaan ja että sairaus — no niin, se oli jotakin, joka ei ollenkaan kuulunut tähän.
Nikolai Vsevolodovitš pistäysi Liputininkin luona.
— Sanokaapa, — hän kysäisi, — miten saatoitte arvata edeltäkäsin minun mainitsevan viisaudestanne ja miten osasitte jo siltä varalta neuvoa Agafjaa vastaamaan?
— Katsokaahan, — Liputin nauroi, — pidänhän teitä viisaana ja saatoin siis myös arvata jo ennakolta viisaan miehen vastauksenkin.
— Se on sittenkin omituinen sattuma. Mutta sallikaahan minun kysyä, pidittekö te minua, lähettäessänne luokseni Agafjan, täysijärkisenä vai hulluna?