— Viisaimpana ja täysijärkisimpänä ihmisenä, mitä kuvitella saattaa; olin vain olevinani sitä mieltä, että uskon mielipuolisuuteenne… Mutta arvasittehan tekin heti minun ajatukseni ja lähetitte vakuudeksi siitä Agafjan mukana minulle viisauden patentin.
— Mutta tässä te erehdyitte… Minä olin tosiaankin sairas… — Nikolai Vsevolodovitš puhui puoliääneen silmäkulmat rypyssä. — Luuletteko tosiaankin, — hän huudahti äkkiä, — että saattaisin täysijärkisenä hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi tekisin sellaista?
Liputin kyyristyi kokoon osaamatta vastata mitään. Nicolas kalpeni, tai ainakin Liputinista näytti siltä.
— Teidän ajatustapanne on kerrassaan huvittava,— Nicolas jatkoi, — ja mitä Agafjaan tulee, niin ymmärtääkseni lähetitte hänet vain sanomaan minulle suorat sanat.
— Enhän voinut haastaa teitä kaksintaisteluunkaan.
— Niin, todellakin! Olen kuullut jotakin sentapaista, että te ette muka oikein pidä kaksintaisteluista.
— Suotta on yrittää istuttaa ranskalaisia tapoja meidän maaperäämme.
— Oletteko olevinanne kansallismielinen?
Liputin kyyristyi yhä enemmän kokoon.
— Aha-a! Mutta mitä tämä on? — Nicolas huudahti äkkiä huomatessaan aivan kuin tahallaan näytteille asetetun nidoksen Considérant'ia. — Tehän taidattekin olla vähän niin kuin fourieristi? No sehän tästä vielä puuttuisi! Eikös tämä sitten ole ranskalaisuutta, jota yritetään istuttaa maaperäämme?