— Ei, se ei ole pelkästään ranskalaista, — huudahti Liputin hypähtäen pystyyn merkillisen uhkaavana. — Se ei ole ranskaa, se on kansainvälistä, yleisinhimillistä kieltä. Se on kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian kieltä eikä suinkaan enää yksinomaan ranskaa.

Hyi piru, eihän sellaista kieltä ole olemassakaan! — Nicolas nauroi.

Joskus voi jokin itsessään aivan tyhjänpäiväinen seikka hämmästyttää meitä ja painua mieleemme pitkiksi ajoiksi. Herra Stavrogmista puhumme seuraavassa vielä paljonkin, mutta tahtoisin tässä erikoisesti huomauttaa vain jonkinlaisena kuriositeettina, että kaikista niistä vaikutelmista, joita hän sai oleskellessaan kaupungissamme, hänen mieleensä painui räikeimmin tuon vähäpätöisen, kavalan, alhaisen, melkeinpä hänestä voisi sanoa niinkin, Liputinin persoona. Tuo mustasukkainen kuvernementin pikkuvirkamies ja raaka kotityranni, kitsastelija ja koronkiskuri, joka sulki lukkojen taakse päivällistähteet ja kynttilänpätkätkin, oli samalla innokas Jumala ties minkä "sosiaalisen harmonian" lahkolainen, joka öisin saattoi vaipua fantastisiin kuvitteluihin tulevaisuuden falanstereista. Uskoipa hän vielä kaiken lisäksi, että nämä hänen kuvitelmansa saattoivat toteutua erikoisesti juuri Venäjällä, vieläpä juuri meidän kuvernementissamme, ja tähän hän uskoi yhtä hartaasti kuin omaan olemassaoloonsa. Hän uskoi todellakin, että kaikki tämä kävisi päinsä siellä, missä hän itse säästöillään oli saanut "sievän talon" pystyyn ja ottanut toisen vaimonsa mukana tämän vanhemmilta sievoiset myötäjäiset. Tämä oli hänen mielestään mahdollista siellä, missä saattoi kulkea sata virstaa puoleen sekä toiseen tapaamatta juuri ainoatakaan ihmistä, joka edes jossakin määrin, edes sen verran kuin hän itse, olisi muistuttanut tulevaista "kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian" jäsentä.

— Jumala sen tietää, mistä noita tuollaisiakin oikein sikiää? — ajatteli Nicolas usein jälkeenpäin ihmeissään muistellessaan niin odottamatta keksimäänsä fourieristia.

IV.

Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin, olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi, alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin peliveloista erikoisesti äkeissään.

Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista, kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä. Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin, Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe), väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.

Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa (hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään, ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta, jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.

— Eläköön! — huudahti Stepan Trofimovitš ja napsahdutti sormiaan.

Hän oli ihastuksesta suorastaan hurmaantunut, etenkin sen vuoksi, että hän ystävästään erossa ollessaan oli ollut niin perin masentunut. Ulkomaille lähtiessään Varvara Petrovna ei ollut sanonut hänelle edes kunnolla jäähyväisiä eikä ollut maininnut sanaakaan suunnitelmistaan "tuolle akalle" peläten, että tämä ei ehkä olisi jaksanut pitää suutaan kiinni. Sitäpaitsi Varvara Petrovna oli silloin parhaillaan ollut äkeissään erään huomattavan suuren pelihäviön vuoksi, joka äkkiarvaamatta oli paljastunut. Mutta jo Sveitsissä hänen sydämensä oli heltynyt, ja kotiin palattuaan hän päätti taas ottaa armoihinsa hylätyn ystävänsä. Hän tahtoi sovittaa kovuutensa, sillä kova hän oli ollut, ehkä jo hieman liikaakin. Äkillinen ja salaperäinen matka oli katkeroittanut syvästi Stepan Trofimovitšin herkkää mieltä. Varvara Petrovnan ollessa matkoilla hänelle sattui aivan kuin tahallisesti vielä muitakin ikävyyksiä. Häntä oli jo kauan painanut eräs sangen tärkeä raha-asia, joka ei ilman Varvara Petrovnan apua ollut mitenkään järjestettävissä. Kaiken lisäksi loppui vielä tämän vuoden toukokuussa hyvän ja lauhkean Ivan Osipovitšimme kuvernöörinä-olo. Hän joutui meiltä pois jonkinlaisten selkkausten vuoksi. Uuden kuvernöörimme Andrei Antonovitš von Lembken virkaanastuminen sattui myös Varvara Petrovnan ulkomailla ollessa, ja kuvernöörin vaihdos vaikutti koko kuvernementtimme väestöön niin, että se alkoi suhtautua Varvara Petrovnaankin aivan uudella tavalla, mikä ulottui myös Stepan Trofimovitšiin. Herkkänä kuulostellen hän oli ehtinyt tehdä jo eräitä ikäviä, vaikkakin sangen kallisarvoisia huomioita, ja tuntui siltä, että hän kovasti pelkäsi ilman Varvara Petrovnaa. Levottomuudessaan hän epäili, että hänestä oli ehkä jo kanneltu uudelle kuvernöörille, niinkuin ainakin "vaarallisesta" henkilöstä. Hän sai tietää varmalta taholta, että eräät kaupunkimme rouvat olivat päättäneet olla vastaamatta Varvara Petrovnan vieraskäynteihin. Tulevan kuvernöörimme puolisosta (jonka oli määrä saapua luoksemme vasta syksypuoleen) kerrottiin, että hän oli tosin ylpeänpuoleinen, mutta kuitenkin "todellinen aristokraatti" eikä mikään sellainen kuin "meidän vaivainen Varvara Petrovna". Jostakin oli saatu tietää, vieläpä aivan varmasti, että uusi kuvernöörinrouva ja Varvara Petrovna olivat jo kerran ennen tavanneet toisensa suurmaailmassa, että he sen jälkeen olivat eronneet vihassa ja että jo pelkkä rouva von Lembken nimenkin mainitseminen vaikutti muka huonosti Varvara Petrovnaan. Mutta Varvara Petrovnan reipas ja voitonvarma olemus sekä se halveksiva välinpitämättömyys, jolla hän kuunteli rouviemme lausumia mielipiteitä hänestä itsestään sekä koko seurapiirimme hermostuneisuudesta, reipastutti kokonaan Stepan Trofimovitšin masentuneen mielen ja sai hänet samassa silmänräpäyksessä hyvälle tuulelle. Erikoisen iloisen ja mielistelevän humoristisesti hän alkoi heti kuvailla uuden kuvernöörin virkaanastujaisia.