Mutta siitä on jo kulunut vuosia, eikä nykyajan hermostunut, kiusaantunut ja hajonnut ihmisluonto enää kaipaakaan tämäntapaisia oikeita ja ehjiä elämyksiä, jollaisia nuo muinoin eläneet, toimissaan rauhattomat entisen hyvän ajan arvon herrat etsivät. Nikolai Vsevolodovitš olisi ehkä kohdellut yliolkaisesti tätä herra Luninia, olisi ehkä nimittänyt häntä rohkeata näytteleväksi pelkuriksi kukonpojaksi,—vaikka hän ei tosin olisi koskaan lausunut ääneen mielipiteitään. Kaksintaistelussa hänkin kyllä olisi vastustajansa ampunut, käynyt karhuakin vastaan ja, jos olisi tarvittu, päässyt voittajana rosvonkin kynsistä metsässä, aivan yhtä hyvin ja pelottomasti kuin Luninkin, mutta tuntematta pienintäkään nautintoa, vain sen vuoksi, että se oli välttämätön paha, olisi tehnyt sen veltosti, laiskasti, vieläpä ikävystyneenä. Mitä vihaan tulee, niin siinä suhteessa Nikolai Vsevolodovitš voitti Luninin, vieläpä Lermontovinkin.

Vihaa Nikolai Vsevolodovitšin sielussa oli ehkä enemmän kuin noissa kahdessa yhteensä, mutta hänen vihamielisyytensä oli kylmää, rauhallista ja, jos niin voisi sanoa, järkevää, siis kaikkein inhoittavinta ja kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Toistan vielä kerran, pidin häntä silloin ja pidän vieläkin (nyt kun kaikki on jo ohi) juuri sellaisena miehenä, joka, jos häntä iskettäisiin vasten kasvoja tai muuten verisesti loukattaisiin, empimättä tappaisi vastustajansa sinä samana hetkenä vaatimatta häntä edes kaksintaisteluun.

Ja tästä huolimatta tällä kertaa tapahtui jotakin aivan toista ja hyvin merkillistä.

Tuskin hän oli taas suoristanut selkänsä, sen jälkeen kuin hän oli niin häpeällisesti horjahtanut, melkeinpä puoliksi maahan kaatuen saamansa korvapuustin vaikutuksesta, ja tuskin oli helähtänyt huoneessa tuo halpamainen, ikäänkuin märkä nyrkinisku vasten kasvoja, kun hän jo molemmin käsin tarttui Šatovia olkapäihin, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän taas riuhtaisi kätensä takaisin ja risti ne selkänsä taakse. Hän oli vaiti, katsoi Šatoviin ja kävi kalpeaksi, vaaleni vaalenemistaan kuin palttina. Omituista oli, että hänen katseensa samalla ikäänkuin sammui vähitellen. Kymmenen sekunnin kuluttua hänen silmiensä ilme jo oli kylmä, — ja luulen, etten valehtele, jos sanon, että se oli aivan rauhallinen. Mutta kauhistuttavan kalpea hän oli. En tietenkään tiedä, mitä tapahtui tämän ihmisen sielussa, näinhän vain pinnan, mutta minusta näytti siltä, että jos siinä olisi seisonut mies, joka esimerkiksi olisi siepannut tulipunaiseksi kuumennetun rautakangen, puristanut sen käteensä koetellakseen lujuuttaan ja sitten kymmenen sekunnin ajan yritettyään kestää miltei sietämätöntä tuskaa vihdoinkin olisi suoriutunut siitä voittajana, niin minusta tuntuu, että tämä mies olisi kokenut ehkä jotakin samantapaista, kuin oli se, mitä Nikolai Vsevolodovitšin oli näiden kymmenen sekunnin aikana kestettävä.

Ensimmäisenä heistä Šatov loi silmänsä maahan ja nähtävästi sen vuoksi, että hänen oli pakko niin tehdä. Sen jälkeen hän hitaasti kääntyi ja lähti huoneesta, mutta hänen käyntinsä ei ollut enää ollenkaan niin varmaa kuin äsken. Hän poistui hiljaa, olkapäät merkillisen kömpelösti koholla, allapäin ja ikäänkuin tehden tiliä jostakin itsellensä. Varmasti hän kuiskailikin jotakin ääneen. Varovaisesti hän kulki aina ovelle asti takertumatta mihinkään ja kaatamatta mitään, oveakin hän vain raotti sen verran, että hyvin pääsi siitä syrjittäin pujahtamaan. Hänen vetäytyessään ovenrakoon hänen päälaellansa aina ylös pyrkivä hiustupsu törrötti aivan erikoisen pystyssä.

Sitten, ennenkuin kukaan muu ehti edes huudahtaa, kajahti kaamea vingahdus. Näin, miten Lizaveta Nikolajevna oli juuri tarttumaisillaan äitiänsä olkapäähän ja Mavriki Nikolajevitšin ojennettuun käsivarteen ja jo pari kertaa ehti nykäistäkin heitä nähtävästi pyrkien pois mitä pikimmin, kun hän samassa äkkiä huudahti ja kaatui taintuneena pitkin pituuttaan lattialle. Tuntuu, kuin yhä vieläkin kaikuisi korvissani, miten hänen takaraivonsa jysähti mattoon.

VIITTEET:

[1] Sanaa kansalainen on käytetty tässä vastakohtana sanalle alamainen. Näin nimittivät itseänsä ylpein mielin erikoisesti Ranskan vallankumouksen jälkeen vapaamieliset, eurooppalaista sivistystä ihailevat venäläiset "schilleriaanit". Suom. huom.

[2] 30- ja 40-luvulla Venäjällä oli muodostunut runoilijoiden kerhoja, joihin etupäässä kuului ihanteellisia, romantiikan lumoissa haihattelevia heikkoja runollisia kykyjä, jotka karttoivat runoudessa yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita sekä yleensä kaikkea "hyödyllistä". Näitä arvosteli hyvin ankarasti kuuluisa venäläinen "realisti"-kriitikko Belinski.

[3] Tämän ajan huomatuimmat kirjallispoliittiset kuuluisuudet. Suom. huom.