VIII.
Ensiksikin on mainittava, että viimeisten kahden, kolmen minuutin aikana Lizaveta Nikolajevnan oli vallannut jokin uusi levottomuus. Hän kuiskaili kiihkeästi jotakin vuoroin äidilleen, vuoroin hänen puoleensa kumartuneelle Mavriki Nikolajevitšille. Hänen kasvojensa ilme oli levoton, mutta samalla se ilmaisi päättäväisyyttä. Viimein hän nousi paikoiltaan, nähtävästi aikoen tehdä lähtöä, ja kiirehti jo äitiänsäkin, jota Mavriki Nikolajevitš auttoi kohoamaan nojatuolista. Mutta varmaankaan heidän ei ollut sallittu lähteä, ennenkuin he olivat nähneet kaiken aivan loppuun asti.
Šatov, joka kaikkien unohtamana oli istunut nurkassaan, lähellä Lizaveta Nikolajevnaa, ja joka tuskin itsekään tiesi, miksi hän yhä istui eikä lähtenyt pois, nousi äkkiä tuoliltaan ja lujin, mutta hitain askelin lähti huoneen toiseen päähän Nikolai Vsevolodovitšia kohti, katsoen koko ajan tätä suoraan silmiin. Jo kaukaa tämä huomasi Šatovin lähestymisen ja hymähti tuskin huomattavasti. Mutta kun Šatov oli tullut aivan hänen eteensä, hymy katosi.
Kun Šatov, yhä vaiti, pysähtyi hänen eteensä silmiään hänen silmistään irroittamatta, kaikki läsnäolijat sen huomatessaan äkkiä hiljenivät, Pjotr Stepanovitš kuitenkin vasta viimeisenä. Liza äitinensä pysähtyi keskelle huonetta. Kului viitisen sekuntia. Nikolai Vsevolodovitšin korskea hämmennys ennätti haihtua, hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun, ja samassa…
Ja samassa Šatov pitkähköllä, raskaalla kädellään kaikin voimin lyödä läimähdytti häntä poskelle. Nikolai Vsevolodovitš horjahti pahasti.
Šatovin lyönti ei ollut mikään tavallinen korvapuusti, jollaisia on tapana antaa,— jos nyt voi niin sanoa: "on tapana antaa". Hän ei lyönyt kämmenellään, vaan koko nyrkillään, ja hänen nyrkkinsä oli iso, painava, luiseva, teerenpisamainen, punertavan ihokarvan peitossa. Jos isku olisi sattunut nenään, se olisi varmasti ruhjoutunut. Mutta se sattui poskeen, kosketti myös huulien vasenta syrjää ja ylähampaita, joista alkoi samassa tulvia verta.
Joku lienee kerran huudahtanut, luultavasti Varvara Petrovna, — en muista sitä, mutta samassa syntyi taas kuolon hiljaisuus. Muuten, koko kohtaus ei kestänyt kauempaa kuin kymmenkunta sekuntia kaikkiaan.
Kuitenkin näinä kymmenenä sekuntina ennätti tapahtua hirmuisen paljon.
Lukijalle minun on taas huomautettava, että Nikolai Vsevolodovitš oli niitä luonteita, jotka eivät tunne pelkoa. Kaksintaistelussa hän saattoi kylmäverisesti seisoa odottamassa vastustajansa laukausta, ja itse hän tähtäsi sekä kaatoi laukauksellaan kumppaninsa kylmäverisesti kuin peto. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jos joku rohkenisi joskus antaa hänelle korvapuustin, hän tappaisi loukkaajansa siinä silmänräpäyksessä haastamatta häntä edes kaksintaisteluun. Sellainen hän tosiaankin oli, ja hän saattoi tehdä kaiken aivan rauhallisena, tietoisesti eikä kiivastuksissaan. Luulenpa, että hän ei koskaan ollut edes kokenut, mitä merkitsi olla vihansokaisema, vihan, joka estää ihmistä harkitsemasta tekojansa. Suuttuipa hän kuinka pahasti tahansa, aina hän täydellisesti säilytti mielenmalttinsa ja saattoi käsittää siis hyvin, että murha, joka ei ollut kaksintaistelussa tapahtunut, veisi hänet pakkotyövankilaan. Ja tästä huolimatta hän olisi kuitenkin varmasti — niin luulin, — tappanut loukkaajansa, vieläpä ilman vähintäkään epäröintiä.
Viime aikoina olen eräiden syiden vuoksi erikoisesti tutkinut kaikkea, mikä koskee Nikolai Vsevolodovitšia, ja senvuoksi tiedänkin nyt tätä kirjoittaessani paljon häntä koskevia asioita. Tekisipä melkein mieleni verrata häntä muutamiin muinaisiin herroihin tilanomistajiin, joista yhä vieläkin meillä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Kerrotaan muun muassa eräästä joulukuulaisesta Luninista, että hän varta vasten etsi koko elämänsä ajan vaaroja, jotka saivat hänet hurmiotilaan ja jotka kävivät hänelle suorastaan välttämättömiksi. Nuorukaisena hän saattoi lähteä kaksintaisteluun tyhjän tautta; Siperiassa hän kävi karhuja vastaan pelkkä väkipuukko kädessään, oli tyytyväinen tavatessaan Siperian erämetsissä karkuteille lähteneitä pakkotyövankeja, jotka, — se on mainittava, — ovat vielä karhujakin peloittavampia. Ei sovi epäilläkään, että nämä arvon herrat tunsivat pelontunnetta, pelko oli heissä varmasti kehittynyt aivan huippuunsa, — sillä muuten he varmasti olisivat olleet rauhallisempia eivätkä niin välttämättä olisi tahtoneet saada vaaran tunnetta syöpymään luonteeseensa. Mutta voittaa pelkuruus, — kas se heitä innosti, alituinen voiton hurma ja tunne siitä, että he eivät tavanneet voittajaansa, — kas se heitä viehätti. Tämä Lunin vielä ennen karkoitustaan taisteli urheasti nälkää vastaan ja ankaralla työllä ansaitsi jokapäiväisen leipänsä alistumatta rikkaan isänsä vaatimuksiin, joita hän piti epäoikeutettuina. Puolelta jos toiseltakin hän tunsi taisteluntulen ainoastaan karhujen kanssa painiskellessaan kaksintaistelussa ollut hänen luonteensa lujuus ja voima ilmennyt.