— Stepan Trofimovitš, Jumalan tähden, älkää sanoko mitään, — hän puhui kummallisen kiireesti, samalla kuin hänen kasvonsa vääntyivät tuskallisesti ja hän ojensi kätensä Stepan Trofimovitšia kohti, — saatte olla varma, että kunnioitan teitä aivan samoin kuin ennenkin… pidän teitä yhtä suuressa arvossa… Stepan Trofimovitš, älkää tekään ajatelko minusta pahaa, varmuus siitä olisi minulle hyvin tärkeä…
Stepan Trofimovitš kumarsi hänelle syvään, hyvin syvään.
— Tee tahtosi, Darja Pavlovna, tiedäthän, että tässä asiassa sinulla yksin on valta päättää! On ollut ja on vastakin, nyt ja edelleenkin, — Varvara Petrovna sanoi painavan sanansa.
— Hyväinen aika! Nythän minäkin vasta ymmärrän kaiken! — ja Pjotr Stepanovitš löi kämmenellä otsaansa. — Mutta hyväinen aika, mihin asemaan nyt olen joutunut! Darja Pavlovna, suottehan anteeksi?… Mitä sinä oletkaan saanut oikein aikaan, hä? — hän kääntyi isänsä puoleen.
— Pierre, sinähän voisit ainakin hieman valita sanojasi, eikö totta, ystävä rakas? — Stepan Trofimovitš sanoi tämän jo aivan hiljaisella äänellä.
— Älä huuda siinä, — Pierre alkoi huitoa käsillään, — kaikkeen tähän on syynä vain vanhat, sairaat hermot, usko minua, ja huutaminen ei auta vähääkään. Sanopa mieluummin, miksi et ole minua tähän kaikkeen ennakolta valmistanut? Tiesithän, että minä heti, jo ensi askelellani täällä, alan puhua asiasta?
Stepan Trofimovitš katsahti tutkivasti poikaansa.
— Pierre, onko tosiaankin totta, että sinä, joka jo niin paljon tiedät kaikesta siitä, mitä täällä tapahtuu, et tietäisi kaikkea, niin kuin se on? Etkö tosiaankaan ole mitään kuullut?
— M-mitä? On siinäkin ihminen! Ei siinä kyllin, että olemme vanhoja lapsia, me saatamme vielä kaiken lisäksi olla ilkeitä lapsia. Varvara Petrovna, kuulitteko, mitä hän sanoi?
Nousi kauhea hälinä, mutta samassa tapahtui jotakin muuta, mitä kaikkein vähimmin oli osattu odottaa.