Yhä vain hän katseli ympärilleen.
— Kirjoittiko Stepan Trofimovitš teille tosiaankin, että hän menee naimisiin "toisen Sveitsin-syntien" vuoksi ja että teidän olisi lennettävä "pelastamaan" hänet, aivan nämä sanatko hän kirjoitti? — Varvara Petrovna lähestyi Pjotr Stepanovitšia kasvot vääristyneinä ja keltaisina sekä huulet vavahdellen.
— Miten nyt sanoisin? Ehkä en ole ymmärtänyt oikein, — Pjotr Stepanovitš näytti säikähtyvän ja alkoi yhä enemmän hätäillä puhuessaan, — mutta miksi hän sitten kirjoittaa sillä tavoin. Kas tässä on kirje. Tehän tiedätte, Varvara Petrovna, miten hän saattaa kirjoittaa aivan alinomaa, ilman loppua ja määrää, ja viimeisinä kolmena kuukautena tuli kirje kirjeen perästä, ja täytyy tunnustaa, etten aina jaksanut edes lukea niitä loppuun. Suo minulle anteeksi, Stepan Trofimovitš, typerä avomielisyyteni, mutta onhan sinun kerrankin myönnettävä, että vaikka osoititkin kirjeet minulle, niin ne olivat kuitenkin tarkoitetut enemmän niinkuin jälkimaailmaa varten, ja silloinhan sinusta lienee yhdentekevää, jos… No mutta, älä nyt ole pahoillasi, olemmehan me ainakin, sinä ja minä, "omia" ihmisiä keskenämme! Mutta kas tämän kirjeen, Varvara Petrovna, tämän luin loppuun asti. Nämä "synnit", nämä "toisen synnit", ne ovat varmasti meidän omia tekosiamme, ja lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne ovat mitä viattomimpia, mutta niistä on välttämättä tahdottu nostaa aikamoinen melu, jolle sitten annettaisiin jonkinlainen "ylevyyden vivahdus", — Ja tämän vivahduksen vuoksihan koko jupakka on syntynytkin. Katsokaas, mitä tulee meidän rehellisyyteemme, niin siinä suhteessahan me emme aina ole olleet niin turhan tarkkoja,— onhan meidän kerta kaikkiaan sekin tunnustettava. Meitä, katsokaas, kortit vetävät niin suloisesti puoleensa…. muuten tämä on jo liikaa, aivan liikaa, tunnustan, että olen lörpötellyt jo liikoja, mutta vannon teille, Varvara Petrovna, että hän säikytti minut aika tavalla, ja minä jo valmistauduin tosissani "pelastamaan" hänet. Alkaa jo itseänikin hävettää. Olenko tosiaankin veitsi kourassa käymässä hänen kurkkuunsa? Olenko minä armoton velkoja, vai mikä minä olen? Hän kirjoittaa myös jotakin myötäjäisistä… Muuten… aiotko todellakin mennä naimisiin, Stepan Trofimovitš? Meillehän voi niin helposti sattua sellaistakin, että puhutaan minkä jaksetaan, ja kaikki se tapahtuu vain… "tyylin kehittämiseksi"… Voi, Varvara Petrovna, olen varma siitä, että te tuomitsette nyt minua tämän minun tyylini vuoksi…
— Päinvastoin, päinvastoin, näen, että kärsivällisyytenne mitta on täysi, ja siihen on teillä varmasti ollut aihetta… — Varvara Petrovna tarttui puheeseen vihamielisen kylmästi.
Vahingoniloisena hän oli kuunnellut Pjotr Stepanovitšin "totuudenmukaisia" lausahteluja. Pjotr Stepanovitš nähtävästi esitti jotakin edeltäkäsin harjoitettua osaansa, mutta minkälaista, sitä en tietänyt vielä silloin. Mutta selvää oli, että kaikki oli teeskenneltyä ja melkeinpä jo liiankin karkeata.
— Päinvastoin, — Varvara Petrovna jatkoi, — olen suorastaan liiankin kiitollinen teille siitä, että puhuitte suunne puhtaaksi. Jos ei teitä olisi ollut olemassa, en olisi koskaan saanut tätä tietää. Ensi kerran näinä kahtenakymmenenä vuotena olen vihdoinkin saanut silmäni auki. Nikolai Vsevolodovitš, sanoitte äsken, että tekin saitte ilmoituksen. Eiköhän Stepan Trofimovitš ole kirjoittanut teillekin samaan tapaan?
— Sain häneltä mitä viattomimman ja… ja… hyvin ylevämielisen kirjeen…
— Te sammallatte, tapailette sanoja, — riittää! Stepan Trofimovitš, odotan, että tekisitte minulle suuren palveluksen, — ja silmät säikkyen hän kääntyi tämän puoleen, — olkaa ystävällinen, lähtekää täältä tässä silmänräpäyksessä älkääkä koskaan enää tulko kotini kynnyksen yli!
Tahtoisin muistuttaa vielä kerran Varvara Petrovnan äskeisestä haltioituneesta mielentilasta ja huomauttaa, että se vieläkään ei ollut täysin ohitse. Ja olihan Stepan Trofimovitš todella enemmänkin kuin syyllinen! Mutta eniten minua silloin hämmästytti se, miten ihmeellisen arvokkaasti hän kesti sekä Petrušan "paljastukset" että Varvara Petrovnan "kirouksen". Mistä hän sai niin paljon mielenlujuutta? Tiesin vain sen, että hän oli todella syvästi loukkaantunut äskeisestä Petrušan kohtelusta heidän ensi tapaamisensa hetkenä ja aivan erikoisesti siitä, että hänen syleilyynsä ei oltu vastattu. Tämä hänen surunsa oli syvä ja todellinen, — se oli koskenut suoraan sydämeen, ainakin niin hänestä itsestään tuntui. Oli hänellä tänä hetkenä toinenkin suru, nimittäin mieltä katkeroittava tunne siitä, että hän todella oli menetellyt alhaisesti. Sen hän tunnusti minulle myöhemmin täysin avoimesti. Ja tuollainen todellinen, teeskentelemätön suru, sehän voi aivan poikkeuksellisen kevytmielisenkin ihmisen joskus äkkiä muuttaa arvokkaaksi ja lujaksi, vaikka tosin vain hetkeksi. Oikea, todellinen suruhan voi tehdä hölmöstäkin viisaan, niin on joskus käynyt, — vaikka sekin muutos kestää vain hetken. Sellainen on surun luonne. Ja jos kerran asian laita on näin, niin miten saattoikaan se vaikuttaa senkaltaiseen mieheen kuin Stepan Trofimovitšiin? Tapahtui perinpohjainen mullistus,—tosin sekin vain hetkeksi.
Arvokkaasti hän kumarsi Varvara Petrovnalle hyvästiksi, sanomatta sanaakaan (eihän hänellä tosin ollut tähän mitään sanomistakaan). Hän oli aikeissa poistuakin, mutta ei kuitenkaan malttanut, vaan lähestyi vielä Darja Pavlovnaa. Tämä oli varmaankin aavistanut, että näin tapahtuisi, koskapa hän itse alkoi ensiksi puhua estääkseen Stepan Trofimovitšin siitä.