Daša vastasi hänelle jotakin, mutta en saattanut kuulla, mitä se oli.
— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, — mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu. Tehän tiedätte sen, eikö niin?
— Tiedän kyllä, että teille on varta vasten asioista ilmoitettu.
— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, —
Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš…
— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo samassa siihen.
— Onko syytä onnitella teitä, Darja Pavlovna? Mutta hyväinen aika! Eiköhän siihen vain liene sama syy kuin… Puna teidän poskillanne todistaa parhaiten, että niin on asian laita. Minkä muun syyn vuoksi me sitten onnittelisimmekaan ihania ja siveitä nuoria neitojamme, jollei sen vuoksi, ja mikä saisikaan heidät enää enemmän punastumaan? Jos niin on, niin vastaanottakaa minunkin onnitteluni ja maksakaa pois vetorahat. Muistatte kai, että löimme Sveitsissä vetoa siitä, että muka ette koskaan menisi naimisiin… Apropos, Sveitsi? On minullakin muisti! Ajatelkaahan, olipa vähällä, etten yksistään juuri sen vuoksi lähtenytkin tänne, ja nyt unohdin koko asian. Sanopa sinä, — hän kääntyi äkkiä Stepan Trofimovitšin puoleen — milloinkas sinä sitten oikeastaan aiot Sveitsiin?
— Minäkö… Sveitsiin? — Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja hämillään.
— Mitä? Etkö lähdekään? Sinähän aikonet myös naimisiin? Kirjoitithan…
— Pierre! — Stepan Trofimovitš huudahti.
— Pierre… mitä tuo nyt on? Katsohan, jos suinkin voin sinua sillä ilahduttaa, niin olen lentänyt tänne vain ilmoittaakseni, että minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, koskapa nyt niin välttämättä tahdoit tietää mielipiteeni asiasta. Jos taas (— hän sirotteli sanan toisensa jälkeen —) sinut on "pelastettava", kuten siinä samassa kirjeessä kirjoitit ja rukoilit minulta apua, niin olen siinäkin suhteessa valmis palvelukseesi. Varvara Petrovna, onko tosiaankin totta, että hän menee naimisiin? — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen. — Toivon, etten ole epähieno. Kirjoitithan itse, että koko kaupunki sen jo tietää, ja kaikki onnittelevat sinua niin hartaasti, että sinun on välttääksesi onnitteluja hiiviskeltävä ulkona vain öisin. Kirjeesi on minulla vielä täällä taskussani. Mutta uskotteko, Varvara Petrovna, etten ymmärrä siitä hituistakaan! Sano sinä minulle, Stepan Trofimovitš, kerta kaikkiaan aivan selvästi, onko sinua onniteltava vai onko sinut "pelastettava"? Ette usko, miten hänen kirjeessään, mitä suurinta onnea uhkuvien rivien välissä, saattaa olla toisia, jotka ovat mitä epätoivoisimpia. Ensiksikin hän pyytelee anteeksi minulta, mutta sehän on nyt näin meidän kesken sanoen aina kuulunut hänen tyyliinsä… Mutta eikös olekin lystikästä, mies ei ole nähnyt minua elämässään muuta kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat vahingossa, ja nyt, astuessaan kolmannen kerran avioliittoon kuvittelee, että siten hän muka rikkoo jonkinlaiset vanhemman velvollisuudet minua kohtaan, pyytää tuhannen virstan päästä, etten olisi hänelle vihainen ja että antaisin hänelle luvan! Älä ollenkaan ole pahoillasi, Stepan Trofimovitš, se on ajan kuva, en ole katsantotavoiltani ahdas enkä tuomitse, ja totta puhuen tämähän on sinulle vain kunniaksi j.n.e., j.n.e. Mutta pääasia on, että sitä samaista pääasiaahan minä tässä en käsitäkään. Tässä kirjeessään hän mainitsee vielä jotakin "Sveitsin synneistä". "Minun on mentävä naimisiin toisen syntien vuoksi", vai miten se nyt olikaan, — sanalla sanoen "synnit". "Neitonen on", — niin hän kirjoittaa, — "timantti ja päärly", eikä hän siis "ansaitse" tätä, — sehän on kuin onkin hänen kieltään. Mutta jonkun toisen hämärien syntien vuoksi tai eräänlaisten olosuhteiden pakosta "minun on mentävä vihille ja lähdettävä Sveitsiin", ja sen vuoksi "jätä kaikki sikseen ja lennä pelastamaan minut". Voiko tätä kukaan ymmärtää? Mutta… teidän kaikkien ilmeistä päättäen, — ja kirje kädessä hän hyöri sinne tänne katsellen kutakin läsnäolijoista vuorotellen viattoman näköisenä silmiin, — minä taas olen nähtävästi, kuten tavallisesti, tehnyt tyhmyyksiä avomielisyydelläni, tai niinkuin Nikolai Vsevolodovitš sanoisi "hätiköimiselläni". Ajattelin, että täällä olisivat koolla vain omat ihmiset, toisin sanoen sinun omasi, Stepan Trofimovitš, sinun omasi, sillä minähän itse asiassa olen vieras, ja minusta näyttää… näyttää siltä, kuin kaikki tietäisivät jotakin ja että yksin minä tässä vain en tiedäkään yhtään mitään.