— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa, sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te, teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että taitan vain toisen jalkani… Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa, että pitäisitte sitä suurena onnena.
— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — Mavriki
Nikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.
— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä kukaan muu!
— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin totisempana.
— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!
Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.
— Hysteriaa! — kuiskasi Pjotr Stepanovitš minulle. — Pian lasi vettä.
Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä, tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta, josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia…
Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin — tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia, joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena. Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella… Vai eikö vielä? — Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi uurre.